TALVINEN REQUIEM

Tämän aamun harmaassa, raskaassa

talvisessa valossa

me kaikki

olemme haamuja, kuolleet

ja elävät ruskeiden runkojen,

mustan metsän ja harmaan taivaan

välissä, kostea maa,

mutainen maa, kuolleet lehdet

ja pudonneet oksat,

lätäköt joista kasvomme

eivät heijastu, vain rukoilevien

puiden lehdettömät oksat.

Me emme rukoile, me

haamut, elävät ja kohta kuolevat,

kuolleet joita kannamme mukanamme;

me emme rukoile, me

odotamme, harmaassa raskaassa

talvisessa valossa

me kaikki

odotamme jotakin,

lumipisaraa tai sadepisaraa,

raetta, ihmettä

kuin linnun huuto tai

toisen ihmisen ääni.

Tämä ei ole ihmeiden

aika, tämä

ei ole rukoilemisen

aika, tämä

on kuihtumisen

jälkeinen aika,

jolloin haamut

odottavat, odottavat

että heidät

joku punnitsisi

ja kutsuisi

elämään

tai vapauttaisi

unohdukseen...

12.11.2018

KOLMINAISUUS

Löivät Jumalan pojan ristille,

mutta unohtivat itse Jumalan

ja Pyhän Hengen;

pahasti jäi työ kesken

kun ristit kohotettiin

kohti taivasta.

11.11.2018

SE, MIKÄ MEITÄ KAIKKIA ODOTTAA

Muista, kaikkien elämäsi

koettelemusten keskellä,

että kerran et ole mitään.

Tulee viimeinen ajatus,

ja elämä on ohi, on pimeys

ja kaikki tämä

mitä elämäksi sanotaan

kuolee kerallasi.

Älä lohduttaudu sillä,

että maailma jatkuu muille -

he ovat salaisuus, ja

heidän tietoisuutensa,

sinulle hetkissä paljastettu,

kuolee ja on poissa,

ja on kuin sitä ei olisi koskaan ollut.

Maailma itse jatkuu,

sinä sanot, mutta kaikki

on saman katoavaisuuden lain alainen

kuin sinä ja jokainen elävä.

Kiertotähdet kuten Maa

kuolevat, itse aine

on kuolevaista ja lopussa

on vain iäinen, ääretön

tyhjyys vailla ainetta tai muutosta,

lopullinen kuolema

kaikelle.

Muista, kaikkien elämäsi

koettelemusten keskellä,

että kerran kaikki tämä on poissa.

06.11.2018

KUN HE ELIVÄT

Et ajattele menettämiesi kuolemaa,

vaan heidän elämäänsä -

kun he hengittivät, kun he iloitsivat,

kun kuoleman hiljainen kylmyys

oli kaukana heidän naurustaan.

Muistelet heitä kuten he olivat

kun he olivat rinnallasi,

kun tunsit heidän hengityksensä kasvoillasi

ja heidän kätensä kosketuksen ihollasi.

Ja silti, silti heidän kuolemansa,

sen todellisuus heidän poissaolossaan,

musertaa sinut.

05.11.2018

LAUANTAINA, ILTAPÄIVÄN AURINGOSSA, KATSOIN

Nurmi kasvaa kuin

se olisi kasvanut tässä

sata vuotta, aina,

ennen kuin nämä

hiekkapolut ristesivät,

ennen kuin kirkko

kohosi keltaisena kankaalle.

Nurmi kasvaa kuin

se ei kätkisi sinua,

kuuttakymmentäyhdeksää vuottasi

lapsuudesta alas Rovaniemeltä

parakeista Kemiin tehtaan varjoon,

Pirkkalaan jossa kukaan

ei pelannut Veitsiluodossa

oppimaasi jääpalloa. Nuolialan

koulu, laukkutehdas ja puusepän verstas,

Rosendahlin hotelli jonne teit talonmiehen asunnon

ja josta sinut irtisanottiin synnyttyäni,

"Saat enemmän aikaa vauvan kanssa"

oli mestari sanonut sinulle.

Nurmi kasvaa kuin

se ei kätkisi kaikkea tuota,

sinua joka pelkäsit kuolemaa

koska olit kohdannut sen niin usein.

Nurmi kasvaa kuin

se ei olisi kasvanut vain

kahta kesää, vangiten

sinut auringolta, elämältä,

isä.

05.11.2018

JA TÄMÄ ON TEILLE ILMOITETTU

Kaikki papit joutuvat helvettiin.

Eikä kukaan siellä

kuule mitään

loputtomalta saarnaamiselta,

psalmien hokemiselta.

"Katukaa, jotta Jumala teidät pelastaisi!"

kajahtaa jokaisesta liekistä,

Neron kynttilästä,

jonka sydämenä loimuaa pappi.

"Ylistetty olkoon Herra,

maan ja taivaan valtias!"

05.11.2018

AARO HELLAAKOSKI(1893-1952)

Minä halusin vain tappaa suomalaisia.

Muuta minä en elämältä pyytänyt

(paitsi goottilaisen fontin, ja

sen minä sain, mutta jouduin
siitä luopumaan) ja sitä ilman

minä jäin. Mitä voi

valkoinen mies tehdä sen jälkeen

kun ei voi hangelle vuodattaa

suomalaisten punaista verta?

Kirjoittaa runoja, opettaa tyttöjä,

polttaa piippua, tuijottaa kaukaisuuteen

ja odottaa näkevänsä siellä

Tampereen palavan, taas.

05.11.2018

Kahvinkeitin naksuu keittiössä,

tietokone humisee -

siinä lokakuun aamuyön äänet,

tasaiset kuin sähkövalo

joka sulkee pois yön,

ajaa sen nurkkiin ja käytävään

vailla lamppua, ulos

missä äänettömänä

yö lepää raskaana maan yllä

kuin kahvi maljassaan,

kitkeränä, siemaus

siemaukselta väheten.

12.10.2018

Kirjastossa sattuu käsiin Saarikosken runot vuosilta 1958-1962,

lähes varmasti sama kappale jota selailin

ja ihmettelin opettajalleni joskus vuonna 1989.

Hän, herännäisiä, sanoi jotakin lievästi huvittavaa

joka on livennyt käsistäni kuin Proteus

jättäen jälkeensä vain kalansuomujen tuoksun.

Ennen sitä olin lukenut

vain Leinoa, Sarkiaa ja vastaavaa - 

törmäsin modernismiin niillä sivuilla, valkoisilla

ja arkkitehtoonisilla luomuksilla, funkkistalo kirjan

muodossa. Sen jälkeen tulivat Haavikot, Mannerit ja muut.

Nyt täällä, poistokirjojen joukossa, Meriluodon ja Viidan,

Tabermannin ja Turtiaisen keskellä. Takana yhä

lainauskortti. Mietin minkä neljästä

numerosta takaa löytyy se penikka, jolle

tekisi mieli karjua

kaiken sen takia mitä se oli

tehnyt, jättänyt

tekemättä ja mitä se tulee vielä

tekemään. Vien tiskille kuusi kirjaa,

Saarikosken Meriluodon, Viidan, Tabermannin

ja kahden Turtiaisen kera.

Ei niitä kukaan lue

eikä osta, sanoo kirjastovirkailija,

antaa viedä pois ilmaiseksi

palan lapsuuttani

kun tarvitsevat tilaa.

Oli se typerä kakara, silloin 1989,

mutta vielä pahempi siitä tuli.

12.10.2018

Ennen nukahtamistani

sommittelin mielessäni runoa.

Tämähän täytyy kirjoittaa muistiin,

ajattelin

ennen kuin nukahdin. Meni

yksitoista tuntia ja

minä heräsin. Enhän

minä muistanut sitä

hemmetin runoa, enkä

muistakaan nyt paitsi

sanojen lailla

joita tiirailee kirjekuoren lävitse

valoa vasten. Jotain

muistiin on kirjoitettu,

mutta ei siitä selvää saa.

Kirjoitan sitten

runon runon unohtamisesta, enkä

ensimmäistä kertaa.

12.10.2018

On aamu.

Ulkona, ikkunoiden takana, pelkkää

mustaa. Aamu

kahvi mukissa

ennen maidon kaatamista.

Pilvien takaa

Aurinko tulee läikyttämään

haalean maitonsa

ylitse värisevän lokakuun.

Ikkunoiden taakse

suljettuna,

kuin mukissa, syysaamu.

Kuka sen

joisi pois sieltä?

12.10.2018

Surusi minä sinulle annan

ja sinulle hopeisella

vadilla kannan

ja jalkoihisi lasken.

Sinä sanot:

"Voi, tämä on aivan liikaa."

Hopeaisella vadilla

hopeiset kyyneleet

kimmeltävät.

11.10.2018

MYÖHÄINEN SYKSY

Lepät ja katajat lehtensä

mustaan virtaan laskeneet,

vain rinnalla pellon ja tien

yhä kalpeassa kullassa koivut.

Kuin kädet luurankojen

taivaisiin kohotetut oksat

katajien ja leppien, ja yllä

on taivas harmaa ja sokea.

Mustana virtaa nopsaan vesi

rotkossa, mustina nousevat

kuuset rinteitä kohti missä

kullassa värjöttelevät koivut.

09.10.-10.10.2018

SALINGER

Mustasukkaisena omille kirjoilleen

hän pakeni sanojaan,

teki itsestään arvoituksen

jotta kohoaisi ihmisenä

niiden ylle. Minä

olen suurin työni, päätti

ja kätkeytyen kutsui

kuuluisuutta. Olen

Sfinksi keskellä autiomaata,

arvoitus vailla ääntä,

tulkaa ja unohtakaa

minkä teille esitin.

Antakaa sanojeni kuolla

jotta minä eläisin.

06.10.2018

LOUKUSSA

Elämässämme me olemme

elävältä haudatut,

turhaan arkkumme kantta takoen

ja apua huutaen,

tuntien maan raskaan painon

ja kohtalomme toivottomuuden.

Kuolemassa me

vaikenemme, kätemme

lakkaa takomasta ja äänemme

hiipuu. On vain

rottien rapina

pimeässä ennen tyhjyyttä.

06.10.2018

ISÄLLE

En itkenyt kun pappa kuoli,

koska en ymmärtänyt mitä kuolema merkitsi,

sanoo lapsenlapsesi, nyt

yhdeksän. Hän

oli seitsemän

kun kuolit, kun

lähetin sinut sänkyysi magnesium-tabletin

ja vesilasillisen kera;

valitit selkääsi ja niskaasi,

ja sydämesi oli sairas.

Nyt en halua enää käydä

missä pappa asui, sanoo

lapsenlapsesi, koska se on liian surullista.

Sinun kanssasi

minä menetin heidätkin.

04.10.2018

DOSTOJEVSKI

Hetki, jolloin giljotiinin terä

lähtee liukumaan

ja ikuisuus sekunneissa

ennen kuin se kohtaa lihan;

vanha, väsynyt hevonen

piestävänä, ruoskittavana,

hakattavana kun

ihmisjoukko nauraa,

nauraa kunnes hevonen

tuupertuu.

Yhä uudestaan, giljotiinin

terä ja hevonen

musikan hakattavana;

niihin kiteytyi

maailman salaisuus,

totuus maailmasta.

29.09.2018

KELLO 03.06

Äänetön, äänetön syksy-yö

kunnes

pimeyden halkaisee ääni ja valo.

Hypähtää olemassaoloon

tasku-universumissani ja katoaa.

Virtuaalihiukkaseni metallia

ja ytimessä lihaa, vettä ja luuta

kallon kypärässään päämäärä,

jostakin jonnekin. Ja

pois tästä kokoon

käpertyneestäni kosmoksestani.

Puiden lehvistöt humisevat,

tähän yöhön,

tähän syyskuun yöhön

minä olen eksynyt.

28.09.2018

SINÄ PÄIVÄNÄ JOKA ON TULEVA

Kerran kaikki kuolleemme

tulevat elämämme

ovista sisään

ja kantavat

meidät ulos.

Kankeita me olemme,

kylmiä ja kankeita,

ja vapaita elämän tuskasta,

lämpimästä verestä

suonissa, sykkeestä joka sitoo

meidät aikaan.

Vapaita me olemme

kuolleidemme koleissa käsissä

jotka vuosien halki

kantavat meidät

muiston tuolle puolen.

26.09.2018

Keltainen kolli

tulee vajan takaa

tuttavallisena

kuin olisimme tavanneet;

tervehdin, hän

odottaa sisäänpääsyä

kuin pitäisi sitä itsestäänselvänä.

Pahoittelen, kannan

kauppakassin sisään ja suljen

oven, tuntien kuin

olisin jättänyt ystävän

ulos sateeseen.

12.09.2018

Syksy, lehdet

putoavat

ja minä, yhä

matkalla

ei minnekään.

12.09.2018

Yksi silmä, kaksi

silmää tai ei yhtään -

miehet eivät ymmärrä

naisia, näkivät

he kuinka

monella silmällä

tahansa he

ovat sokeita.

25.08.2018

Päivät kuolevat

kuin lehdet puiden oksilla,

kirkastuvat kellastuessaan,

putoavat märkinä koleaan maahan

ja rapisevat kuivina

jalkojen alla.

25.08.2018

Yllättäen on pimeää,

syksyilta

kun vielä äsken

katsoessani ulos

oli vaalea kesäyö.

25.08.2018

Elokuun lopun ilta

ja maisema sulautuu mieleen,

sen tyhjyyteen.

Ei liikettä, ei ääniä.

Kenen seinälle tämä on ripustettu?

25.08.2018

On ilta.

Hämärtää.

Kaiken vihreän keskellä

keltaisia lehtiä.

Kesä

on kuolemassa.

Kuten kaukaiset äänet hiipuvat,

syksy synty, hitaasti.

25.08.2018

Älä pyydä ihmisiä antamaan anteeksi

mitä he eivät voi sinulle anteeksi antaa.

Älä ainakaan seisoessasi

heidän hautojensa äärellä.

25.08.2018

Enemmän elämää takana

kuin edessä; pahinta

elämät, jotka

jääneet taakse, muistoihin.

Omaan kuolemaamme

emme voi

vieläkään uskoa,

olemme agnostikkoja;

mutta heidän,

jotka hautasimme

ja petimme,

heidän hautakiviensä äärellä

me uskomme

heidän kuolemaansa

ja omaan kipuumme.

18.08.2018

Valitsit minkä

tien tahansa elämässä,

kaikilla sama loppu.

18.08.2018

Tulee syksy, kuten

neljäkymmentä ennen sitä.

Niin monta vuotta

ja kaikki

kuin kellastuvat lehdet puissa,

odottamassa tuulenvirettä

joka kantaa ne

kylmään maahan.

18.08.2018

ISABELLE EBERHARDT(1877-1904)

Äkillinen tulva syöksee

meidät autiomaahan

ja elämään; me

jotka emme aiemmin

eläneet olemme

Saharan kuutamossa varjoina

enemmän kuin koskaan

Välimeren pohjoisrannalla
pohjoisen kalpeassa auringonvalossa.

Me elämme, kiihkeästi;

ja tulee tulva, äkillinen

kiehuva pyörre vettä

vuorilta ja

tempaa meidät

pois elämästä.

13.08.2018

ruohonleikkurin ääni

keskipäivän pysähtyneessä hiljaisuudessa

leikkaa päivää halki

luuytimeen jossa kipu välkehtii

muistoina

13.08.2018

jonkinlainen rauha

hetkeksi

jonka halki

menneisyyteen vangitut

yhä huutavat

kuolemaansa

ja omatuntosi

kyyhöttää

jossakin mielen nurkassa

kädet korvillaan

08.08.2018

sen mitä etsit

elämässäsi

löydät sisältäsi

etkä sinä

siitä irti pääse

08.08.2018

lopulta tämä

yksinäisselli elämässä

kun he ovat

kaikki virheitä

polkusi viereen viskaamiasi

mitään et antanut

kaiken veit

ja itseäsi

itseäsi sinä suret

08.08.2018

missä surin vaariani

hautasin koirani

isäni aution talon

pihaan muistoihin

08.08.2018

kaiken jälkeen

tämä kiirastuli

ilman taivasta

elämän virheet

merkitty haudoilla

ilman ylösnousemuksia

08.08.2018

autio piha

umpeenkasvava

vain

poissaolosi

on läsnä

08.08.2018

KATSO SISIMPÄSI PEILIIN

Tämä valo, tämä kuoleva kesä,

tämä henkeään haukkova elämä

ja kaikki sen

mukanaan syvyyksiin kiskoma.

He, joiden olkapäillä

seisten se kohoaa aaltojen ylle

saadakseen keuhkoihinsa ilmaa

ennen vajoamistaan

tummiin vesiin, kuolleiden vesiin

jotka itse loi

sykkivistä sydämistä

ja rakastavista mielistä

välinpitämättömyydellä pelkonsa

kentäksi. He, syvyyksissä

joiden pitäisi hitain askelin

kulkea tämän kesän varjoissa,

istua kuihtuvalla nurmella

ja hengittää, hengittää

tätä ilmaa joka

niin kirvelee kurkkua. Tämä

häviävän olemassaolon

kipeä valo, tämä hiipuva

kesä ja sen tyhjät varjot,

se itse kyhätty risti

jonka naulat ensin

iskit halki heidän olemassaolonsa.

07.08.2018

YHÄ OLEMASSAOLOON

Herään yhä olemassaoloon, mielen

pimeyteen takaisin tyhjyydestä

joka kuolemien lailla kalvaa

tätä pelkäävää tietoisuutta.

Olla ja muistaa, kaksiteräinen

miekka pelkkää terää ilman kahvaa

verisin käsin kannettava

katumus, joka ei muuta, vain muistuttaa.

Tämä, yhä uudestaan, kiinalaisten

rattaanpyörä sisuksissa

kunnes kerran, tyhjyys

johon kaikki epätoivo ja suru

häviävät, sadepisaroita ja

kyyneliä mutaiseen veteen

jossa olimme hetken heijastus.

07.08.2018

Alkuiltapäivällä tyven hetki,

mieli lipuu

kuten lapsuudessa vene tummalla järvellä

halki kaislikoiden

karit väistäen.

Tyventä, ajatukset

rauhallinen liplatus

veneen kylkeä vasten,

lumpeet ja rantavedessä

lahoava puinen vene,

levossa. Hiljaisuus

pilvet veteen hukkuvat,

elämä ja sen karit.

08.06.2017

Ja tänäkin aamuna sama

katkera, turha taistelu

katumuksenosoituksena:

Ne hetket,

jolloin tämä oli väistettävissä,

haudat; kuin kääntäisi

kivistä veistä sisuksissaan,

mutta niin kauan kuin

te lepäätte kivien alla

ja minä tunnen,

se tullaan käymään

ja häviämään.

06.08.2017

Sumu lepää hakkuuaukealla,

verho ihmisen työn yllä. 

Punainen taivaanranta - kuka

sen kastoi vereen?

Oi ihminen, tämä

yö täynnä koneittesi ääntä

ja kohtalosi

on hiljaisuus

usvan alla.

26.07.2018

KETUNHÄNTÄ PELLOLLA

Ehkä tämä planeetta on toisen planeetan helvetti

- Aldous Huxley(1894-1963)

Tuuli yli vihreiden peltojen

tässä hehkussa; miten yhä

niin vihreitä kesantopellot

kun tuulen kosketus kuuma

- kuin helvetin tuli, jonka

kerran kuvittelimme elämän

tuolle puolen; kuvittelimme

- oikein sanoi se, jonka

mukaan tämä planeetta

on toisen planeetan helvetti.

Mitkä katkerat ja julmat teot

toivat mennä tänne satuttamaan

toisiamme yhä uudestaan?

Ja kun olemme toisemme

ajaneet kuolemaan helvetissämme,

mikä yhä synkeämpi planeetta

ottaa sielumme hiilen vastaan?

Vihreät pellot, joihin ei ihmisen

aura koske; kettu hyppii hiirien

perässä ja kissa, laiskasti,

katsoo ketunhännän vilahtelua.

Enkelit keskellämme.

24.07.2018

IHMISEN OSA

Tulevat päivät, menevät päivät

ja Aurinko ja Kuu kilpaa

kulkevat halki taivaan.

Tulemme me, ja päivämme

ovat monet ja kiireiset.

Monet, ja pian ohi.

Menemme,

emmekä tule enää.

Aurinko ja Kuu nousevat ja laskevat,

nousevat ja laskevat,

mutta kerran hautaamme

laskettuina me emme nouse,

emmekä tule enää.

Meidän on menneisyyden

varjojen hiljaisuus.

13.07.2018

Valkoinen sydän on rakkautta vailla,

syntynyt talven kuusta

kylmien hankien yllä.

Oi valkoinen sydän rinnassa

kylmyyttä hehkuen, kaipaus

sinuun on kaipaus jäiseen

Kuoleman syliin. Et

voi rakastaa, vain avoinna

odotat jäistä ja viimeistä suudelmaa.

04.07.2018

VANHEMPANI

Annoitte minulle elämän,

minä teille

takaisin annoin

kuoleman.

04.07.2018

Olen tyhjä kuin tämä yö,

nämä autiot maat

tuulen kuiskaamat.

Olen punainen lehti

pudonnut heinäkuun metsään,

hämärässä sadepisaroiden

kylmästi koskettama.

04.07.2018

Anna minulle kuolemasi,

soralle pudonnut käpy

jota ei taimi seuraa,

eivät hampaat talven keskellä

pure. Anna minulle

kuolemasi ja annan sinulle

elämäni, sen kolean tuulen

joka toi kuolemasi

alas sinessä keinuvalta oksalta.

04.07.2018

Te menitte pois, varhain

ja teitä pysäyttänyt

en. Sana tai teko

kenties viivyttänyt olisi kulkuanne...

Te lähditte, ja minä jäin -

se minkä kylvitte kyntämäänne

ja mikä itänyt ei.

04.07.2018

TAKAISIN

istun vieraana kotipihassani

ja vuodet makaavat kuolleina haudassasi,

vajonneina vajonneeseen maahan

kaikki mikä oli 

on poissa

ja poissaolo läsnä

ja itse, itse

se vanhasta valokuvasta

irti leikattu

08.07.2018

EI

Ja vaikka olisikin halunnut elää,

ei osannut, ei

uskaltanut; hengitti vain,

halki päivien kuin unessa

ja päivät

lipuivat läpi sormien

tyhjyydestä tyhjyyteen

- huuto, jota

kukaan ei kuullut, ei

edes hän itse. Ja

kerran, ei hengitystä.

07.07.2018

KUN PÄIVÄT TAAS KÄÄNTYVÄT KOHTI HÄMÄRÄÄ

William Butler Yeatsille(1865-1939)

Kartiosi on pysähtynyt, luusi

sekoittuneet toisten luihin.

Elämä on poissa, eikä

kuolemaa ole. On maailma,

joka sinut kutoi

itsestään ja itseensä. Sen

harmaissa päivissä, lumipisaroissa,

auringonvalossa laulavan

puron äänessä se

mikä sinusta jäi, kun

sanat hakattiin kiveen

kuten olit komentanut.

06.07.2018

SOTARIKOKSIA MYYMÄSSÄ

Mikä se sellainen "vapaussoturi" on, jolla

on kädet suomalaisten veressä hartioita myöten?

'Isontalon Antti', kertoo

kirjakaupan teksti, alennuksella

lahtarin tarinaa kauppaava.

Eihän pienen talon pojasta

olisi ollut vapaussoturiksi", eikä

"Isontalon" poika

voi vähävaraisten puolella olla,

vaan aina lataamassa luoteja

teloittajana tyhjyys kasvoillaan.

28.06.2018