Parikymppinen poika keltaisessa liivissä
tulee kukkoilemaan, koska torkahdin
istualtani hetkeksi; hän vaatii saada tietää
mitä minä teen täällä, rautatieasemalla.
Mitäkö minä täällä teen, sinä päätä lyhyempi
poika; olen juuri lähettänyt mustalle taivaalle,
meren ylle naisen, tuhottuani kaikki
hänen haaveensa, sitä vain minä täällä teen.
Sitä minä täällä teen, poika keltaisessa liivissä,
helvetin esikartanossa odotan junaa
ja pikku piru on tullut, pikkuruisen valtaisen
valtansa juovuttamana, piikittelemään.
Mitähän rautatieasemalla oikein tehdään.
Poika innostuu itsestäänselvyydestä,
kasvot vääntyvät sadistiseen hymyyn,
hän on nyt onnessaan, eikä tiedä
mikä lohduton raivo repii minua,
vaatien purkautumaan keltaliiviseen poikaan,
takomaan naamaa nyrkillä ja lyömään
päätä lattiaan; ei tiedä, luulee olevansa
koskematon, kuolematon vallassaan,
alkaa vaatimaan tietää mikä juna ja milloin.
Minulla on valta ajaa sinut ulos täältä,
pentu julistaa, eikä tiedä virnistellessään
kuinka lähellä on sairaalareissu.
Ei ymmärrä lyhyt poika keltaisessa liivissään
kuinka hän on minulle kuin helvetin lähettämä;
niin kipeästi haluaisin tuntea hänen naamansa
nyrkkiäni vasten, jotta en hetkeen syyttäisi itseäni.
Kai se on saanut selkäänsä sen jälkeen,
monikin pojan piessyt; pitäisi kai olla tyytyväinen
etten minä, mutta tässä maailmassa
ei edes omatunto palkitse järjen käyttöä.
