Kun luen saksalaisia romantikkoja,
Sturm und Drangin miehiä,
minulle tulee tunne
että nämä miehet olivat
ahtaiden seinien sulkemina
tunkkaisiin huoneisiin
joissa heillä oli vaikea hengittää
vaikka kuinka avasi kauluksen
ja hautasi päänsä
marmorinvalkoiseen poveen.

Englannissa romantikoilla oli sentään
nummet, vaikka kuinka koleat,
ja Rooma ja Kreikka,
Välimeren Aurinko. Jopa Keats
pääsi Roomaan, vaikka vain
kuolemaan pois ihmisten silmistä.
Mutta Goethe meni Roomaan vasta
keski-iässä, neuvoksena,
ja ei saksalaisista ollut
Kreikkaan menijöiksi,
kuolemaan, varastamaan
tai vain hengittämään syvään.

Niinpä heille jäivät vain mustat metsät,
Pohjanmeren ja Baltian koleat rannat,
joilla kastui jos ei muuten niin
vesi- tai lumisateesta. Ja hengittämään,
hengittämään ei pystynyt.
Yritäpä hengittää syvään
luonnon rauhaa synkässä metsässä
Saksan sydämessä. Etpä kykene, et.
           
Alpit? Niinkö sanoit? Kukapa Alpeille
kiipeäisi, paitsi Roomaan mennäkseen.
Johonkin kylpyläkaupunkiin Alppien juurelle,
toki, mutta sielläkin tummat metsät
ja tunkkaiset huoneet kaatuivat päälle,   
kynttilöiden liekit lepattivat ja torakat
juoksivat marmorinvalkoisilla povilla.
Hetihän siinä kaipasi johonkin pieneen
tomuiseen ruhtinashoviin,
jossa sitten heti tunsi tukehtuvansa,
vaikka kuinka pääsi salaneuvokseksi.

Ei ihme, että moni oli vuorimies,
halusi kaivautua syvälle maan alle,
pimeyteen, hengittää kivipölyä
keuhkojensa täydeltä, tuntea
hetken yhteenkuuluvuutta
ei valjussa valossa kiveä hakkaavien miesten
vaan kattoa tukevien vankkojen parrujen kanssa:
Niin kuin ne kantoivat päällään
maan raskasta painoa,
niin kantoi romantikko harteillaan
Saksan kulttuuria.
Vaikeahan siinä oli hengittää!