Nuori pellavapäinen pojankloppi
joka juuri tuli mopollaan
kysyy minulta
"Onko jotakin kateissa?"
kun kuvaan videota bussipysäkillä.
En osaa tulkita hänen äänensävyään.
Ensimmäinen ajatukseni
on, että se on pilkallinen -
tokihan klopin pitäisi arvata
mitä ihminen tekee
kun ojennetussa kädessä on puhelin
naaman korkeudella
ihmisen tehdessä 360 asteen
kierroksen. Mutta
seuraava ajatukseni on, että
ehkäpä hän ei arvaa -
on jo hämärää,
ehkäpä valaistuksen vuoksi
hän näkee vain ihmisen
kääntymässä ympäri
kuin jotakin etsien,
tai ehkäpä hän ei ole järin viisas,
yksi kylän monista yksinkertaisista
joka sattuu olemaan hyväntahtoinen,
yksinkertaisuudessaan.
Niitäkin on.
Olen jo sanomassa
liian pitkään
kestäneen hiljaisuuden jälkeen
"Ei, kiitos"
kun ensimmäinen ajatus
palaa kitkeränä,
puraisee lauseen poikki
sanan "Ei" jälkeen.
Se riittää, ajattelen,
miksi sanoa enemmän?
Näinhän minä
hänen leveät, taikinamaiset
keskenkasvuisen kasvonsa,
vaalean tukkansa
kuin tuulen tuivertaman
viljapellon,
hämärässä.
Miksi hän ei olisi voinut
nähdä mitä minä tein?
Mutta jälkikäteen mietin
mitä haittaa olisi ollut siitä,
että on kohtelias?
Että palkitsin
mahdollisen hyväntahtoisuuden
tavalla mikä minusta vaikuttaa
nyt töykeydeltä.
Ehkäpä seuraavalla kerralla
kun hän on samassa tilanteessa
on joku,
joka todella tarvitsisi apua
ja hän näkee sen,
mutta ei kysy,
on hiljaa
koska minä olin töykeä
häntä kohtaan?
Ja sitten muistan
ne kerrat,
jolloin siitä on ollut
haittaa,
kohteliaisuudesta.
Kohteliaisuus
on helposti terävä veitsi
josta pitää kiinni
käsi terää puristaen,
ojentaen kahvaa
toista kohti.
13.11.2025
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti