Menneet vuodet, 

kuluneita kiviä

elämän kiveyksellä.

2001

Ilta, ja päivä taas ohi, 

ja vieläkin toisinaan luulen,

etteivät ne koskaan lopu.

2001

En kuvittele tekeväni maailmasta

parempaa paikkaa,

mutta toivon hartaasti

muiden ihmisten tekevän. 

2001

Kun taistelu oli ohi,
vain kenraalit olivat elossa
ja he aloittivat rauhanneuvottelut
sytyttämällä sikaarit
ja heidän olonsa olisi ollut oikein mukava
ellei mätänevien ruumiiden lemu
olisi häirinnyt heitä hiukan.

(Alunperin kirjoitettu 1995-1996 osana pitempää runoa, muokattu 09.01.2013.)

Ihmiset ovat vain osa kokonaisuutta,
osa luontoa,
osa maailmankaikkeutta.
Eivät sen herroja, eivät valtiaita,
vaan niin kuin puun lehti on osa puuta
on ihmiskunta
osa luontoa
ja niin on jokainen ihminen
osa ihmiskuntaa.

13.4.2001-9.1.2013

Kuun loisteessa
lumiset pellot
täynnä timantteja.

5.3.2001-9.1.2013

Vuodet
elämän terälehtiä
jotka putoavat yksi toisensa jälkeen.

6.4.2001

Maanviljelijän monologi Dachausta

En voi väittää, ettenkö olisi tiennyt totuutta.
Virallista totuutta ja sen kätkemää totuutta.
Mutta ihminen oppii elämään totuuksien kanssa,
eikä anna niiden häiritä elämäänsä.

Kävelin pelloillani ja katselin kuinka
leiri kohosi kaukaisuudessa
eristettynä omaan todellisuuteensa.
Sillä ei ollut mitään tekemistä minun kanssani.

Tuntui kuin uunien savupiipuista kohoava savukin
olisi kohonnut taivaalle,
joka ei ollut sama,
josta tuhka toisinaan putosi kuin musta sade
pelloilleni,
joista sain niinä vuosina runsaan sadon.

01.03.2001

Patroklos kuolee jotta Akhilleus kohtaisi Hektorin.
Hänen kuolemallaan on suurempi merkitys
kuin hänen elämällään,
se saattaa liikkeelle tapahtumat
jotka vievät monta muuta ihmistä kuolemaan.

Runoilijoille hän eli kuollakseen.
Aivan kuin moni muu ihminen,
todellinen tai kuviteltu,
me näemme hänet vain suhteessa merkittävämpään ihmiseen,
johon hänen kohtalonsa vaikuttaa.

Patrokloksen kuolema toi nuoren naisen
murhattavaksi Akhilleuksen haudalle.
Maahan vuotanut veri valui nurmelle ja kuivui. 
Akhilleus mätäni maan sisällä,
vaelsi varjona Haadeksessa murhaajien mielissä.

Ehkäpä he tahtoivat vain päättää siihen mistä aloittivat,
mutta tällakin kertaa tuuli nousi,
kovempana ja voimakkaampana.

5.2.2001

Jänis jälkinä lumella.

Sen öinen matka
joka ei ristennyt
ketun polun kanssa.

29.1.2001

Valkoisten lumihankien,
lumisten puiden yllä
sininen taivas.

29.1.2001

Ennen aamunkoittoa
ensimmäinen valo taivaanrannassa
saa pimeyden syvenemään.

20.1.2001

Lumisade.
Tuuli taivuttaa puiden oksia
saa lumen putoamaan oksilta
kantaen niitä hetken
ennen kuin ne osuvat maahan.

Kaiken yllä taivas
valkoisena kuin lumi,
kuin lumen peittämien peltojen
heijastus taivaan peilissä.

29.12.2000

Teotihuacan

kaikki päätyy aina tähän
kulttuurin mahtipontiset tunnusmerkit
seisomassa keskellä aavikkoa
tavallisen elämän muistojen
levätessä hiekan
ja uuden sivilisaation saavutusten alla

aika tuhoaa kaiken
ja vaikka silloin tällöin
ihmismieli saa esiin jotakin uutta menneisyydestä
hajoaminen tuho ja unohdus jatkuvat
kunnes kerran
kenties sivilisaation taas vaihduttua
unohdus on täydellinen
ja pyramidit ovat taas vain
autiomaan hiekkaa ja kiviä

26.12.2000

valkoinen joulu
mutta sentään joulupukki tunnustaa vielä
punaista väriä

ja antaa lahjoja ilmaiseksi
mikä tuskin oikeistolle enää kauan kelpaa
jenkkien Halloween on heille mieluisampi
lapset käyvät kerjäämässä karkkeja
ja saavat niitä aikuisten armosta jos saavat
ja elleivät saa
niin käyvät uhkailemaan

siinä lastenjuhla oikeistolaisille

25.12.2000

tämä päivä pimenee nopeasti
ja sinisen taivaan kaistaleet pilvien keskellä
ovat vain nopeasti haalistuva muisto
   
taivaan pilviperho on kasvavan pimeyden keskellä
tasaisen vaaleansininen
vailla mitään mikä rikkoisi vaikutelman sen kiinteydestä
paitsi muisto sinisestä taivaasta
jolla leijuivat korkeammalla kuin nämä
harsomaiset valkoiset pilvet
ilmakehän sinisyydessä 

20.12.2000

Talviaamu, miten outoa onkaan kirjoittaa tämä sana,
pyyhkiä kylmä nenä ja tuntea vielä pieni pakkanen ihollaan.
Vain muutama aste, mutta jotenkin se pyyhkii pois syksyn harmauden,
on osaltaan tuomassa talven raikkautta,
talven kylmää kirkkautta
ja saa hetkeksi mielen loistamaan kuin jäisen kristallin,
ankeudesta vapautuneena.

(Kirjoitettu 18.12.2000)

Federico Garcia Lorca(1898-1936)

kuolema saapuu
mutta miksi niin lauhkeana
kuin uhrikaritsa käyt kuolemaasi
Granadan kirkkaan auringon alla
aivan kuin innokkaana luovuttaisivat veresi
heidän julmuutensa alttarille?

kukaan ei koskaan saa rangaistustaan
sinun surmasi tähden
kukaan ei koskaan kadu
sitä mitä teki sinulle
sillä he ovat oikeamielisiä mielestään
tänä kirkkaana päivänä
ja tuhansina öinä
joina he nukkuvat hurskaiden rauhallista unta
sillä yksinkertaisuus ja kyky uskoa valheisiin
niin että ne muuttuvat totuudeksi
ovat heidän lahjansa

mutta sinun lahjasi oli totuus
kyky nähdä se
ja sinun taakkasi oli totuus
sillä kuka tahtoisi tietää totuudesta
jos on mahdollista elää valheessa
joka on totuutta kauniimpi

totuuden surmaaminen ei ole mahdollista
mutta ihmiset on mahdollista surmata
haudata totuus heidän mukanaan
aivan kuin se pysyisi kätkettynä
heidän luidensa mukana maan sylissä
aivan kuin totuus ei eläisi omaa elämäänsä
erillään sen ymmärtävien kohtalosta
aivan kuin totuus ei olisi ikuinen
aivan kuin totuus ei olisi kuin kirkas aurinko
Granadan taivaalla

ennen kuin tämä oli Granada
se loisti taivaalla
ennen kuin nämä vuoret syntyivät
se loisti taivaalla
ennen kuin tämä manner syntyi
se loisti taivaalla
ennen kuin tämä planeetta
oli muuta kuin hehkuva pallo
täynnä laavaa
se loisti taivaalla
ennen kuin tätä planeettaa oli olemassa
se syntyi

ja niin kuin aurinko on ikuinen
ihmisen kannalta
on totuus ikuinen
ihmisen kannalta
Granadan kannalta

tuhat vuotta se voi olla haudattuna maahan
mutta se nousee esiin
haudoista ja ihmisten mielistä
yhtä koskettavana ja yhtä kauheana
kuin sinä päivänä
jolloin luodit päättivät sinun elämäsi
Granadan kirkkaan auringon alla

(Kirjoitettu 18.12.2000)

Ikkunoiden takana on aamuyön pimeys.
Yöllä kuulemani sateen ropina on vaiennut.
Äänettömyys vallitsee ulkona,
täällä sisällä kahvinkeitin naksuu
yhdessä näppäimistön näppäimien kanssa
minun kirjoittaessani.
Aivan pian aion hälventää tuon tietämättämyyden
ulkona vallitsevasta säästä,
käydä katsomassa, onko posti tullut
ja miettiä,
koska näen seuraavan kerran
kirkkaat tähdet ylläni.

(Kirjoitettu 10.12.2000)

Rikkaiden mielestä heillä ei ole koskaan tarpeeksi mitään,
paitsi huolia,
joita köyhempien kateus heille tuottaa.
Olisivat kiitollisia siitä mitä heillä on
ja olisivat ennen kaikkea hiljaa!
Eihän sitä marinaa kestä kuunnella,
aina vinkuvat kaikesta,
aivan kuin kaikki ei olisi
heidän omaa syytään.
Yritä siinä nyt tuntea kristillistä sympatiaa lahjattomia kohtaan!
Kyllä Jeesus oli oikeassa,
vaikeampaa on köyhän päästä taivaaseen,        
kuin kamelin mennä neulansilmän läpi.
Niin maan päällä kuin taivaissa on rikas jumalan lapsi
ja kaikki hyvä on häntä varten
hänen isänsä luomaa.

Älkäämme repikö vanhaa maailmaa pois uuden tieltä,
säilökäämme se kunnioittaen museoihin
ja lyökäämme sen vallan merkkeihin
kunnioittavat metallilaatat kylkeen.
Kumartakaamme syvään sen saavutusten edessä
ja saatettuamme sen kunniallisesti hautaan
puhdistakaamme mielemme menneestä,
katsokaamme ympärillemme ilman menneen painolastia.
Aloittakaamme uudelleen,
ja tehkäämme kerrankin tämä asia kunnolla,
ettei aina tarvitse katua!

Tehdä hyvää

Vladimir Majakovskille(1893-1930)

Tärkeintä on jättää maailmaan
myönteinen merkki itsestään.
Tehdä hyvää,
saada aikaan uutta elämää.
Mitä sillä on merkitystä,
mitä meistä ajatellaan myöhemmin?
Mielipiteet vaihtuvat kuin
valheet poliitikon suussa,
ihmiset arvostelevat meitä muodin mukaan,
eivät omien ansioidemme.
Että me teimme parhaamme,
se on hyvä,
että me saavutimme jotakin hyvää,
se on parempi.
Ja vaikka me emme saavuttaneetkaan sitä,    
mitä me eniten tavoittelimme,
ei se tarkoita meidän epäonnistuneen,
sillä kuka meistä on kuollut tyytyväisenä?

Katumus on kitkerä juoma
joka ei koskaan lopu kesken,
vaan kestää kuolemaan asti
vaikka joisit kuinka usein
ja kuinka syvään.

Syksy, keltaiset koivunlehdet
yksi kerrallaan
lähtevät kolean tuulen matkaan.

TELL HALAFIN BASALTTIPATSAAT

Tulen hehku
kaupunkeja takova
kuumensi
mutta vesi
särki, räjäytti
kuin keraamiset
pommit
vuosituhantiset patsaat
Guzanasta,
sen raunioista kaivetut
raunioituvaan Berliiniin.
                   
Kauan sitten
elämästä poistuneiden
aramealaiskuninkaiden
nimettömien työläisten
tekemästä
tuli sodan luoma
palapeli
vuosikymmeniksi
ennen hidasta,
hidasta jälleensyntymää:
               
Uudelleen muotonsa saaneena,
tuhonsa arpia kantaen,
muistuttaen
synnystään ja tuhostaan,
kertoen
miten sen minkä ihminen
luo, hän voi tuhota,
ja uudelleen koota,
mutta historiansa jälkiä
hän ei voi poistaa.

Älä lyö takaisin,
ettei sinun kimppuusi hyökänneen
tarvitse
puolustaa itseään.

Pirkkalan pelloilla puimuri
niitti jo viljaa heinäkuun
toiseksi viimeisen päivän
hehkussa,
olimme matkalla
sinne missä kuoleman korjaama
ihmisvilja maatuu maaksi.
Puiden katveessa vihreä nurmi
ja vanhan naapurin
uusi hauta,
"Täytyi olla lähes
yhdeksissäkymmenissä,
kylän pahimpia juoruakkoja",
sanoi isäni. Mies kuollut jo
60-luvulla syöpään.
"Äitiä kaihoisasti
kaivaten lapset", luki
isä seppeleestä.

Sateen edellä
luovutan verta
hyttysille. Ne
eivät välitä
veriryhmästäni.

Hatanpäällä puutarha,
mielisairaala, kartano
ja sairaala vieri vieressä:
Kuka niitä erottelisi toisistaan?

NÄKYMÄ TAMPEREELLA(2010)

Pyhäjärven vedet tummia, tummia

harmaanvalkoisen kevättaivaan,

pilvien taivaan alla.

Yli veden hitaasti rakentuu silta,

puusta betoniksi

muodonmuutoksen kokien,

itsessään toistaen

kaupungin elämänkaaren:

Sinne missä ei ollut

kuin vettä ja maata,

tuli ihmisten puinen kaupunki,

hitaasti kasvaen

betoniseen nykypäivään

kurkottaen yli

tummien, synkkien vuosien.

Sataa lunta,
isoja lumipisaroita
aamun valjussa valossa
kosteaan, lämpimään maahan.
Metsässä linnut laulavat.
Talvi ja kevät,
yhdessä, tämän aamun.

LEIF FÄRDING(1951-1983)

Ei saa osoittaa mieltään,
toivoa muuttavansa maailmaa,
häiritä sitä mikä on.

Pitää sekoittaa suomalainen
kesäilta, Kuu järven yllä,
Krishnaan;

runoilla yhteen
luontoromantiikkaa
ja kaipausta,

päättää se yksinäiseen
kuolemaan, metsään
lahoavaan ruumiiseen.

Tänäänkin toivon,
että olisin
joku muu,

vaikka
tuulenvire puissa.

Sininen, sininen taivas,
kirkas, kirkas keväinen auringonvalo.
Ruskeita viime kesän lehdet maassa,
kuollut ja kuivunut ruoho,
tämän kevään mutaiset tiet.

Sumua, räystäältä
putoilee vesipisaroita,
purot pihassa
virtaavat ruskeina.

Sanovat, että
järvillä
on jo joutsenia.

Loppuilta, kosteaa, sumu
sulavien lumihankien yllä,
puolihämärässä
sinisenharmaassa maisemassa
ei eilistä, ei huomispäivää.

Suruni on tummavetinen,
pohjaton kaivo,
joka kutsuu menneeseen
mutta tarjoaa tien
vain pimeyteen.

Lämmintä, lumi sulaa
sohjoksi, ja värit
maisemassa

ovat käyneet vähiin:
Musta, harmaa, valkoinen,
valju havupuiden vihreä.

Ainoa ääni sadepisaroiden
räystäältä pudotessaan
synnyttämä: lip lap lip.

Tummansininen taivas,
varjossa sininen lumi,
niin vihreät, elävät,
korkeat kuuset
jotka tavoittavat
tavoittamatonta.

Valkoista tomua keltaisilla korsilla,
puiden ojentamat kädet jäykistyneet
taivaan kattoa tavoittamatta.
Tie tekee ristin laaksossa,
pienet autot matkalla ei
helvettiin ei taivaaseen
vain tietoisuuteeni ja siitä ulos -
mitä minä siitä
ovatko ihmiset niiden sisällä todellisia
kun minä en heitä näe.

Umpeen jäätynyt, sirpaleina hajonnut vesilätäkkö
kivikovalla soratiellä
on minulle heitä todellisempi,
puissa yhä sirkuttavat linnut
seireenien ääni joka kutsuu todellisuuteen:
Kaikki on terävämpää, todellisempaa,
sen kuuluessa en pelkää maan jalkojeni alla
hajoavan valkoisina pilvinä
ruskeiden peltojen yllä.

Olkaamme Jumalaa kohtaan
yhtä armottomia
kuin hän on rakkaitamme kohtaan.

Elämä ja kuolema,
lumihiutaleita
illan hämärässä.

GUAN YUNSHIN(1286-1324) RUNON LUETTUANI
           
Niin kuin sinulle olivat kuolleita
ja kaiken tavoittamattomissa Li Po ja Liu Ling
kun kirjoitit pienen runosi,
niin olet sinä minulle kuollut,
multaa kaukaisessa maassa,
mutta niin kuin sinut yhdistivät heihin
sanat, niin yhdistävät ne meidät
ja kenties, kenties hänet
joka kerran lukee nämä sanat
jotka tavoittavat hänen mielensä,
kun käteni ei voi kohdata hänen kättään,
silmieni katse ei hänen silmiään.

Pakkasta, lumisade, voimakas tuuli.
Mutta viime yönä pilvien väistyttyä
ylläni tähdet

avaruuden koskettaessa maata.

Niin valkoinen talvi,
että luulisi jo pian
itse Mannerheimin astuvan esiin,
vuodattamaan lumelle punaista verta.

Siivekäs lintu joka ei koskaan lentänyt,
kala joka ei koskaan sukeltanut tummeneviin syvyyksiin,

muurahainen joka eli yksin, erakkona, itselleen.
Ihminen joka ei tehnyt pahaa, ei kohottanut kättä vihassa.
Tuli joka ei polttanut.

Tässä elämässä onni ei ole jotakin
jonka omistamme,
vaan jotakin
jonka olemme menettäneet.

VASTAUS SALVATORE QUASIMODON(1901-1968) RUNOIHIN

Ei sinun ristiinnaulittu jumalasi

kuullut sinua

sen enempää kuin

kolmetuhatta foinikialaista

jotka Aleksanteri Makedonialainen

tuomitsi kotikaupunkinsa puolustamiseen

syyllisinä kaikki ristiinnaulittaviksi.

Voi Pontius Pilatusta, Herodeksen vesaa,

jotka yhden miehen tähden

saivat miljardien vihat niskoilleen

kun Aleksanteri

sai kuolemattoman sankarin maineen.

Saksalaiset eivät ymmärrä,
että heidän yrityksensä
pestä juutalaisten verta yltään
arabien verellä
jättää heidät yhä
veren peittoon.

Rilke lässyttäen kirjoitti,
kuinka ihana on Kuolema
ja kuinka Tuonelassa
on ilo olla, kun Herra jne.
           
Olisipa jokin silloin
eteen Rilken laittanut
kuvan siitä miltä näytti
tulevaisuudessa hänen
oma hajoava ruumiinsa.

Ja antanut kokea edes
ohikiitävän hetken,
mitä tuskia jopa
kreivittärien elättirunoilija
joutuu kärsimään ennen
kuin astuu tyhjyyteen.

Tänäkin aamuna
minä olen hereillä
kun tuhannet
eivät avaa silmiään unesta,
vaan kylminä he
tuovat kauhun heidät löytäville;
ehkä vieressä lepäävän
herätessä hänen kätensä
hapuaa tuttua lämmintä kosketusta
ja löytää sen sijaan
loppuelämän kestävän tuskan.

Kuu oli sinivalkoinen marmorikuula aamun sinessä,
käden ojentaen sen poimin alas taivaalta
ja taskuni pohjalla se odottaa nyt yötä,
jolloin sen takaisin tähtien rinnalle laitan.

Pihan koivuissa ja katajissa
kellastuneita lehtiä
kuin pieniä keltaisia
hehkuvia tähtiä.

ERÄS SOKEA
                       
Koko elämänsä orjana
eläneen nuoren
hän murhaa yhdellä
päähän ammutulla laukauksella,
koska tämä rohkeni
heittää häntä kivellä.

Häntä, joka on
käynyt Auschwitzissa ja Dachaussa,
lukenut Primo Levinsä
ja katsonut "Shoahin".
Häntä jonka isoisä
ei koskaan puhunut
mitä oli kokenut.
           
Häntä hänen omassa
maassaan, saastainen
arabi, kehtasi uhmata,
nostaa likaisen
käden häntä vastaan,
kaiken sen jälkeen
mitä hänen kansansa
on kokenut.

Totisesti,
hänen olisi
pitänyt tappaa useampi,
pitäisi äänestää
ensi kerralla Likudia,
jotta enää koskaan eivät
juutalaiset kärsisi.

En olisi aikanaan millään kyennyt uskomaan
kuinka heikko ihmisruumis on,
kuinka lähellä olemattomuutta olemme
jokaisena sekuntina.
Hauraita, helposti särkyviä ovat ihmiset.

Viattomien on kärsittävä,
heidän verensä on vuodettava,
jotta syylliset eivät kärsisi,
vaan menestyisivät.
Ei yksi viaton kuole
lukemattomien syntisten puolesta,
vaan lukemattomat viattomat,
sadat miljoonat
ovat kuolleet harvojen syntisten puolesta,
jotta nämä saisivat elää,
saisivat maineen, kunnian
ja ihmiskunnan muistoissa
osakseen ikuisen elämän.

Aivan yksinään nukkuu pieni koirani
maton sisällä kylmässä maassa.
Eivät enää avaudu
hänen rakastavat silmänsä
tervehtimään minua ilolla.

ERIC TREMBLAY

 (Syksyltä 2009)

Tienvarsipommien käyttö sodassa on

tunnotonta, paatunutta toimintaa,

sanoo Afganistanissa kanadalainen

prikaatinkenraali Eric Tremblay,

joka varmaan piankin tuomitsee

NATO-joukkojen ilmaiskut,

Yhdysvaltain ohjusiskut Pakistanissa,

aseiden käytön kokonaan,

laittaa kukan rynnäkkökiväärin piippuun,

heittää asepuvun nurkkaan

ja lähtee mielenosoituksiin

vaatimaan sodille loppua

ja kaikkialle maailmaan rauhaa.

Tai sitten hän vain jauhoi paskaa.

Ei se, että kuolemme
niin helposti
enää yllätä minua,
vaan se, että me
edes elämme

vuosikymmenten ajan.

Jumala niille jotka jumalan haluavat,
toivo niille jotka toivon haluavat,
maallinen onni niille jotka sen haluavat,
leipäpala slummien lapsen käteen,
puhdasta vettä pakolaisleirien asukkaille,
sortajat näkemään maailma sorrettujen silmin,
vapaus kaikille.

KONSTANTIN KAVAFIKSEN(1863-1933) TYYLIIN,
PLUTARKHOKSEN(45-125) TARINAN MUKAAN
           
Hän joi syvään maljasta
nauttien juoman mausta,
ja antoi sitten maljan irrota otteestaan,
sen pudotessaan pirskoen punaista viiniä
meressä leikkiviä alastonta poikaa
ja delfiiniä kuvaavan
lattiamosaiikin ylle.
           
"Tiedätkös", hän sanoi
katsoen ystävänsä kirkkaan vihreisiin silmiin,
"he molemmat kuolivat, poika ja delfiini".
Hänen ystävänsä nyökkäsi
ja nosti oman maljansa.
"Rinnakkain, meren rannalle."

Kun kerran putoan,
älä yritä ottaa minua vastaan,
vaan astu sivuun,
käännä selkäsi
ja kävele pois.

Ja jos kutsun sinua,
älä kuuntele,
vaan anna katseesi
levätä elämässä ympärilläsi,
sido itsesi siihen kiinni
ja vapauta itsesi minusta.

Kun olen menettänyt kaiken muun
ovat ylläni yhä
jokaisena pilvettömänä yönä
tähdet.

Kolea aamu.
Kuura on katoamassa
pelloilta,
sankka sumu
peittää maiseman.
Pihan puissa
kellastuneet lehdet
yhä harvemmassa.

Jangtsen rotkot,
veteen haudatut,
yhä jylhinä kohoavat
ihmisen,
lukijan, ympärillä
runoissasi,
Meng Chiao.

Syksy, keltaisia ja ruskeita lehtiä
vihreällä nurmella,
koleat tuulet puhaltavat,
linnun sirkutus särkee hiljaisuuden
valkoisten pilvien purjehtiessa
vakaasti taivaalla,
kuin armada meren pinnalla
kantaen mukanaan saaliina
kultaista Aurinkoa
vietäväksi
kaukaiseen maahan.

Syksyn tuulet tulevat
ylitse aukeiden,
osuen metsänlaitaan
kuin myrskyisen meren aallot rantaan,
repien mukaansa koivujen oksilta
kellastuneita lehtiä,
kuten meri kalvaa
kivisiä rantojaan,
hitaasti, varmasti.

Yö, valo keittiössä,

ulkona Kuun

kätkevät pilvet,
            

mutta minun mielessäni

Kuu kirkkaana

heijastaa auringonsäteet.

Itselleen jonkin anteeksiantaminen
on häpeällistä, koska
kukaan ei voi olla
oman oikeudenkäyntinsä tuomari.

Vaikka armahdus on mahdotonta,
katuminen ei silti koskaan
ole turhaa. Katuessamme
tunnemme tuskaa ja häpeämme,
kärsimme tuomiomme.

Muistamme. Ja hän joka
muistaa, voi kenties
välttyä toistamasta
virheitään.

Kohdeltakoon minua ei niin
kuin olen toisia kohdellut,
vaan kuten pahimmillani
kuvittelin heitä kohtelevani.

Diokletianuksen laittoi alistumaan

oman jumalansa edessä Arvi Kivimaa,

mitä aito keisari ei eläessään tehnyt

- kenties joku Kivimaan sukulainen

on tämän kuoleman jälkeen runoilijasta

itsestään tehnyt mormonin.

Kun luen saksalaisia romantikkoja,
Sturm und Drangin miehiä,
minulle tulee tunne
että nämä miehet olivat
ahtaiden seinien sulkemina
tunkkaisiin huoneisiin
joissa heillä oli vaikea hengittää
vaikka kuinka avasi kauluksen
ja hautasi päänsä
marmorinvalkoiseen poveen.

Englannissa romantikoilla oli sentään
nummet, vaikka kuinka koleat,
ja Rooma ja Kreikka,
Välimeren Aurinko. Jopa Keats
pääsi Roomaan, vaikka vain
kuolemaan pois ihmisten silmistä.
Mutta Goethe meni Roomaan vasta
keski-iässä, neuvoksena,
ja ei saksalaisista ollut
Kreikkaan menijöiksi,
kuolemaan, varastamaan
tai vain hengittämään syvään.

Niinpä heille jäivät vain mustat metsät,
Pohjanmeren ja Baltian koleat rannat,
joilla kastui jos ei muuten niin
vesi- tai lumisateesta. Ja hengittämään,
hengittämään ei pystynyt.
Yritäpä hengittää syvään
luonnon rauhaa synkässä metsässä
Saksan sydämessä. Etpä kykene, et.
           
Alpit? Niinkö sanoit? Kukapa Alpeille
kiipeäisi, paitsi Roomaan mennäkseen.
Johonkin kylpyläkaupunkiin Alppien juurelle,
toki, mutta sielläkin tummat metsät
ja tunkkaiset huoneet kaatuivat päälle,   
kynttilöiden liekit lepattivat ja torakat
juoksivat marmorinvalkoisilla povilla.
Hetihän siinä kaipasi johonkin pieneen
tomuiseen ruhtinashoviin,
jossa sitten heti tunsi tukehtuvansa,
vaikka kuinka pääsi salaneuvokseksi.

Ei ihme, että moni oli vuorimies,
halusi kaivautua syvälle maan alle,
pimeyteen, hengittää kivipölyä
keuhkojensa täydeltä, tuntea
hetken yhteenkuuluvuutta
ei valjussa valossa kiveä hakkaavien miesten
vaan kattoa tukevien vankkojen parrujen kanssa:
Niin kuin ne kantoivat päällään
maan raskasta painoa,
niin kantoi romantikko harteillaan
Saksan kulttuuria.
Vaikeahan siinä oli hengittää!

En minä kristityistä välitä,
en puolesta ainakaan,
vähän vastaan ehkä,
mutta Jeesusta käy sääliksi,
piruparkaa joka koki
ikävän lopun
ja jonka nimissä
on tehty niin paljon pahaa.

Ilta ja yö, pitkä kivulias aamu
ja lyhyt päivä, ohikiitävä valo
ja iltapäivän nopeasti tihenevä hämärä:
Taas ilta ja yö, musta,
ja jossakin kaukana, kaukana
tuhansien tähtien valo.

Walt Whitman, Carl Sandburg,
kuulkaa:
       
Haluaisin ottaa kunnon pätkän demokratiaa,
tehdä siihen vahvan silmukan,
heittää sen länsimaisen kulttuurin oksan ympäri
ja hirttää siihen
Abraham Lincolnin selässä istuvan
Yhdysvallat!

Kuka tahansa osaa muuttaa maailmaa
aseella,
mutta paljon harvempi
osaa muuttaa maailmaa
hyvillä teoilla.
Ja kun aseella itsensä historiaan
ampuvien osana on usein kestävä maine,
on hyviä tekoja tekevien
ainoa kiitos monesti
heidän kättensä töiden
jälki, niin kauan
kun joku ei muuta maailmaa
kääntämällä aseensa
niitä vastaan.

Tuulessa keväinen tuoksu,
räystäältä putoilevien vesipisaroiden
jatkuva rummutus.
Varhain lankeava hämärä
rikkoo kevään illuusion
vuoden ensimmäisenä päivänä.

Ilmassa keväinen tuntu,
sulavan lumen solina korvissa.
Päivän lyhyys, varhainen hämärä
muistutus vuoden synnystä.

Sumu ruskeiden peltojen yllä,

hämärä, kosteat lehdet kellastuneina

maassa ja teiltä liikenteen ääni,

ihmisen koneiden ääni ylitse marraskuun

tihenevän hämärän.

Hetken auringonpaistetta,

puimuri ajelee edestakaisin pellolla.

Syksy. Sadonkorjuu. Vesisadetta.

Jonakin päivänä peltojen tilalla

kohoaa taas metsä.

Luen, kirjoitan, teeskentelen eläväni,

illalla tien tomussa

kuvittelen hehkuvani Auringon säteissä,

puhdistuvani.

Kesäkuu, niin nopeasti

olit ohi, on heinäkuu,

pitkät raukeat illat

kuiskien vanhenevasta vuodesta.
 

Puhdas kirkkaus, luonnon

vasta herännyt hehku -

kesäkuu, ne ovat poissa.
 

Heinäkuu, kesän iltapäivä.

SYNTYMÄPÄIVÄN JOHDOSTA 29.06.2012

Näin varhain elämä on vielä loputtomia lupauksia täynnä,
se voi ottaa vielä minkä suunnan tahansa. Se on
kuin koskematon manner, jolle ihmisen jalka on vasta
varovasti rannikolla astunut.

Vain pieni osa siitä, mikä on mahdollista, voi toteutua.
Jokainen askel pois tuolta rannikolta, kohti elämän
taivaanrannassa kohoavia sinertäviä aikuisuuden huippuja,
joiden rinteillä kohoavat nuoruuden koskemattomat metsät,
tulevat vähentämään niiden lupausten määrää,
jotka voivat toteutua. Sillä elämä on rajallinen,
yhden asian saavuttaminen sulkee kymmenen tai sata
muuta pois mahdollisuuksien joukosta.

Mutta nyt askeleet vievät vasta pois rannan ja syntymän tyrskyistä,
varhaisimman lapsuuden hiekkadyyneiltä kohti rannikon
avaria tasankoja. Nyt ja vielä monta vuotta tulevaisuuteen
hitaasti virtaavat joet antavat elämälle suunnan rannikolta
kohti noita kaukana, yhä pienen katseen ulottumattomissa,
olevia vuoria.

Pilvien aamu, kolea

huhtikuu, sireenin silmut

ihmetyksen aihe, viime

syksyn ruoho, kellastunut.

Yhdysvalloissa juhlivat joulua
omaan tapaansa, ampumalla palomiehiä.

Ihmisten henki ei ole mitään

aseiden vapauden rinnalla.

Jeesuskin olisi pelastunut ristiltä

jos olisi kantanut aseita.

Kuu kirkas, kirkas
sinisten hankien yllä,

niin pitkiä varjot

jouluyönä,

puiden,

ihmisten.

Lumi, muta, ruoho viime syksyn;

valkoista, tummanruskeaa, haalean keltaista.

Yhä samat ajatukset, yhä sama

menetys, tuska ja hatara toivo

uudesta keväästä.

Ainoa paperikaapu
joka Bashõn kuun katseluretkillä
tämän mukana kulki
taisi olla paperille
siveltimillä kirjoitettu.

Kuuluisa mies, aatelin
ja suurporvariston lemmikki,
kun tuskin joutui
köyhien asuissa
kevään, syksyn viimoissa kulkemaan.

Mutta runoilijan
täytyi kirjoituksissaan
muistaa roolinsa,
antaa sen astua
todellisen itsensä eteen.

Nyyhkimään äitinsä valkoisten
hiusten eteen, vuosia
tämän kuoleman jälkeen,
kun ei ollut käynyt tätä
tämän eläessä vuosikymmeneen
katsomassa.

Hylkäämään lapsen
turvattomana nälkään
ja kuolemaan, ja
sitten kirjoittamaan
siitä, luettavaksi
johonkin juhlaan.

Harmaa taivas, pilvien taivas,

mudan ja lumen maa;

välissä hitaasti putoava lumisade,

ihminen, joka ei tiedä,

putoaako vai nouseeko?

Yö, unessa maa,
sade ja muistot
pimeyteen hukkuvat.

Puiden oksilta putoilevat
vesipisarat hämärässä,
maassa vasta satanut lumi
johon painuvat jälkemme
muistojen lailla,
tulevaisuuden pois
pyyhittäväksi.

aamu, lumi tomukerroksena
maassa
pihan koivut ja haavat ojentavat oksansa
lehtiensä ylle

hämärän hetkien kolea tuuli
on vaiennut
mielen pinnan alla
lepäävät muistot
kuin kivet matalan lammen
kirkkaan kylmän veden
alla

Marraskuun aamun hämärä
kalpenee hitain vedoin,
pihanurmella lehtien ruskea matto
kasvaa hitaasti
jokaisen tuulenpuuskan myötä.

Männyn latvassa pilviin
kelmeä Kuu kietoutuu,
alla varjoissa nukkuu maa,
hämärä kevein vedoin
illan yöksi syventää.

Yö, lumeton marraskuun maisema pilvien alla,
päivän sateiden jälkeen puiden oksilta
putoilee hiljakseen sadepisaroita,
niiden ropina ylitse metsäntakaisen maantien
autojen melun.

Huhtikuun hanget

kirkas aurinko

hehkuva lumi
 

mudassa sulaneet tiet

kun kävelee

kun elää

sotkee itsensä
 

tämän maailman

totuuden kanssa
           

ja hehkuva Aurinko

valo ja puhtaat hanget

mene niihin kahlaamaan

polta itsesi

Valkoiset hanget,

siniset hanget,
        

iltapäivän pitkät varjot,

auringon kultainen keihäs

halki varjojen
 

valaisten sulavan lumen,

kevääseen sulavan mielen.

Miten saisimme vilpoisat huoneet,

kysyi Tyyne Saastamoinen runossaan vuonna 1978,
                    

ja helppoahan se on,

Suomessa, useimpina päivinä,
 

tänäänkin vain avata ovet ulos asti auki

helmikuun alkuillan sammuvaan valoon,
 

antaa talven tulla

ja tuoda kylmä kirkkaus
 

mieleen, keuhkoihin ja säkeisin,

vilpoisat huoneet,
 

auki hämärän

tuolle puolen.

Matalat hanget
valkoiset aallot
pilvikatto
kuin jäätynyt meri
ihminen
kari aaltojen murtua
murentaa

Syksy ja kesä,
molemmat täällä,
kohtaavat
kellastuneessa koivunlehdessä,
joka lentää hetken
tuulen mukana
hohtaen auringonsäteissä.

Vapaus toivosta,
pelkän olemassaolon
sinänsä tunnustaminen.
Että vain se,
mikä on nyt,
on ja että
kaikki muu on epävarmaa,
etenkin tuleva.
Mutta ilman toivoa,
ilman tulevaisuutta,
ilman haaveita,
kun olemassaolosta
tulee pelkkää olemassaoloa,
on kaikki jo ohi,
sillä olemassaolo
saa merkityksensä siitä
mitä se saa aikaan.

Lehtipuut reunustavat
oranssina muurina tietä.
Pellon puolella ruoho
on vielä vihreää.
Tuuli tulee koleana ylitse
aukeiden,
saa aikaan oranssin sateen.
Jotenkin askeleeni
ovat tänään kevyitä;
ehkä se on auringonpaiste
joka syksyn keskellä
loistaa mieleeni.

Tämän syksyillan raukeassa valossa
mieleni on kerrankin
rauhallinen ja tyyni.
Luonnon vihreyden ja
auringonsäteiden hiipuvan kullan
luoma onni,
joka kantaa tähtien
kirjomaan yöhön asti.

Marttyyrin kasvot ovat pelkkä naamio,
joka kätkee taakseen kiduttajan kasvot.
Naamio itkee kun kiduttaja hymyilee.

Kerran naamion tilalla olivat aidot kasvot,
kerran kiduttajan kokema kärsimys oli aitoa,
nyt vain kärsimys, jota hän tuottaa toisille.

Hänestä on tullut ne, jotka häntä sortivat.
Vallasta oikeutus, jonka menneisyys peittää
herkkäuskoisten näkyvistä.

Veriset kätensä hän nostaa näkyviin,
julistaen kärsimyksiään,
vaikka hänen oma verensä kuivui kauan sitten

ja veri hänen käsissään
on hänen uhriensa verta,
verta jonka hän iloiten vuodatti.

Katso tarkkaan orjantappurakruunua hänen päässään:
Eivät sen piikit ole aitoja,
ja sen peitossa on keisarin kultainen kruunu.

Tuulen herätessä
puut taipuvat.
Kun myrskytuuli raivoaa,
vahvinkin puu voi katketa
tai kaatua.

Mutta me ihmiset emme
ole puita, eikä
meidän pidä taipua
niiden edessä,
jotka pitävät itseään
meitä vahvempina.

Jos me niin teemme,
jonakin päivänä he
tulevat ja kaatavat meidät,
toisten kaltaistemme
katsoessa vierestä,
uskaltamatta auttaa meitä.

Tuhkaa, tuhkaa ja kuolemaa.
Mekaaniset korennot
lentävät ylitse sylkien tulta.
Kuolema kerää runsaan sadon.
Sotilassaappaat murskaavat alleen
ihmisluita, palaneiden lasten
ruumiit tiellä murskaantuvat
tankkien telaketjujen alle.
Sota on lähtenyt liikkeelle,
kypärien alla kasvottomina
marssivat voittajat tappioon.
Jossakin kaupungin luurangossa
he tulevat verissään syleilemään
maata, heidän ruumiissaan
kasvavan kylmyyden tukahduttaessa
heidän tuntemansa tuskan
kietoessaan heitä pimeyteen.

Mitä me olemme ihmiset,
me lihan ja veren olennot,
tämän maailman,
tämän maailmankaikkeuden mittakaavassa
paitsi tomua ja tuhkaa,
joka kenties hetken kimmeltää
auringonsäteissä
ja on sitten iäti mennyt.

Muistakaa, että kerran
suurmiehen ja kerjäläisnaisen
kohtalo on sama:
Kukaan ei muista heidän nimiään,
ei heidän tekojaan,
ei tiedä heidän kerran eläneen.

Aika oikeudenmukaisuudessaan
tuo tasavertaisen unohduksen
kaikkien osalle.
Niin mahtavat kuin heidän uhrinsakin
ovat kerran olevan
yhtä unohdettuja.

Maailmassa ei ole suurempaa harhaa
kuin usko minuuteen,
siihen että on olemassa
"minä", yksi ja sama
jokaisena lihallisen olemassaolomme
hetkenä kohdusta aivotoiminnan päättymiseen.
Että me olemme olemassa,
jokaisena elämämme hetkenä,
yksi ja sama,
ajatusten jatkumo,
emme vain toisiaan seuraavia
kuvia, tietoisuuden hetkiä
ajan virrassa.
Eilen minä olin toinen,
huomenna en ole sama kuin tänään.
Viisitoista, kymmenen vuotta sitten
minun tilallani tässä ruumiissa
oli ihminen, jota en tunnista,
kymmenen, viidentoista vuoden päästä
tilallani on minulle vieras ihminen
tässä samassa ruumiissa,
jos se yhä elää
Me olemme,
mutta joka hetki me muutumme
joksikin toiseksi.

Tänään on toukokuun 24. päivä,
tähän mennessä vuoden kaunein
ja lämpimin päivä.

Niin kaunis päivä olla elossa,
mutta kuinka monena
yhtä kauniina päivänä
minä tulen olemaan kuollut?

Kuin laskisi hiekanmuruja
maailman jokaiselta rannalta,
kuin kaikkien galaksien
kaikki tähdet.

Niin monena päivänä
minä tulen olemaan kuollut,
niin monena päivänä
minä tulen olemaan kuollut.

Mutta tänään, Auringon hehkussa,
minä olen elossa,
ja vaikka vain silmänräpäystä
myöhemmin minä tulen olemaan poissa,

vain silmänräpäystä myöhemmin
kosmisessa ajassa
minä tulen olemaan poissa,
niin tänään vielä minä elän.

Eivät vain hävinneet ole väärässä,
eivät vain he, joiden kädet ovat veressä.
eivät vain he joilla ei ole kykyä
puhumalla pelastaa itseään.
Ei, syyllisiä on paljon,
univormuissa ja ilman,
kaikilla puolilla.
Kuinka paljon heitä onkaan,
nuoria ja vanhoja,
syyllisiä.
Vain kuolleet ovat syyllisyydestä vapaita.
Kuolemalla he ovat ostaneet vapauden
elävien taakasta.

Junanikkunan takana vihreä maisema
jatkuu katkeamattomana.
Pikkulapset mekastavat, yksi itkee.
Minun iässäni tämä on heille
yksi unohdettu lapsuuden päivä
muiden joukossa, ajalta
jolta heillä on vain muutamia muistoja.
Nyt he huutavat äitejään,
innoissaan tai huomionkipeinä.
Minä luen Mirkka Rekolan runoa
jossa dementoituneet vanhukset huutavat
vanhainkodissa äitejään,
niin kuin kerran kai tulevat
nämäkin lapset tekemään,
unohdettuaan koko elämänsä
tämän ajan jälkeen.
Ja ikkunan takana vihreä maisema
vaihtuu Oriveden ratapihan rappioon.

56 ihmistä kuolee Lontoossa itsemurhaiskuissa
ja sanomalehtien sivuilla
juttu toisensa jälkeen,
valokuvia
ja pelastuneiden kertomuksia,
omaisten surua,
viranomaisten uhoa
ja vastuun pakoilua.
Ja kun 98 ihmistä kuolee Musayyibissa
niin sanomalehtien jutut vaihtelevat
muutaman rivin maininnasta yhteen
isompaan juttuun,
ehkä valokuva tuhoutuneesta
tankki-autosta,
muutama omaisten kommentti,
tämän verran parissa päivässä,
sitten ei mitään,
mutta Lontoon iskuista
jo 20 päivää yhteen menoon
sivu sivun jälkeen
uutisia ja kommentteja ja analyysejä.
Samaan aikaan Irakissa
on ehtinyt jo kuolla Musayyibin jälkeen
puolitoistasataa, kaksisataa ihmistä.
Heidän kohtalolleen on sanomalehdissä
uhrattu muutama pikku-uutinen,
jos sitäkään.

Ja totuuden edessä sinä pelkäät kuolemaa;
olemattomuutta,
ainoaa totuutta
tämän aineen maailman tuolla puolen.
Tyhjyys on kaikki, eikä mitään.

Tyhjyydestä on sinun maailmankaikkeutesi syntynyt,
autiona ja äärettömänä se on ikuisesti kuoleva,
loputonta kylmyyttä tavoittaen.

Ja sinä, sinä olet poissa,
sinun vuotesi ovat poissa,
poissa on kaikki
ja maailma jota sisälläsi kannoit
on ikuisesti menetetty...

Ilta on kaunis,
auringonpaistetta,
sinistä taivasta,
valkoisia pilviä
siellä täällä,
ja kaikkialla ympärilläni
maan pinnalla
luonnon vihreys.

Mutta kaiken
tämän keskellä
minä,
kuin pieni
virhe
muuten niin täydellisessä
mestariteoksessa.

Sataa lujaa,
silti vain sadekuuro,
ja putoavien pisaroiden
runsauden takana näen
sinisen taivaan.

Tämä maailma,
harha,
on kuitenkin liian todellinen,
me ihmiset osa sitä,
emme siitä erillämme,
jotta tämän tuolla puolen
olisi mitään.

Ei ikuista elämää,
ei toivoa.
Sillä miten me,
lukemattomin sitein
tähän maailmaan sidotut,
voisimme elää
siitä erillämme?

Tässä muutoksen maailmassa
kaikki pysyy kauan samana.
Vain olennot vaihtuvat toisiin.

Runous on runoutta,
protesti on protestia,
luen John Ashburyn julistaneen
vuonna 1966.

Ei runous ole vain runoutta.
Miten voisikaan olla?
Runous on kaikkea.

Sitä on mahdoton rajata niin,
että saisit sen määriteltyä
kiistattomasti.

Toisin kuin John Ashbury uskoo,
ei ole olemassa
mitään puhdasta,
oikeaa runoutta.
Runoutta runouden vuoksi.

Se on mahdotonta.
Ei runoutta voi rajata.
Ei edes mestarillinen runoilija.

Ilta, Aurinko laskee kullaten metsän,
häikäisee minut niin
etten näe metsäkoneen jälkiä maastossa,
arpea joka on vedetty metsän halki.
Ei, Aurinko laskee ja muuttaa
kaiken kullaksi kuin Midas,
päivä hämärtyy aikanaan illaksi
ja taivas yllä on oleva
tummansininen ja pilvetön,
metsä lintujen laulua täynnä.

Älä ole onnellinen,
onni on katoavaista.
Tiedät sen,
ja tästä syntyy
pelko onnen menettämisestä.
Jokainen päivä
tuo lähemmäksi sen hetken,
jolloin tulet
menettämään onnesi,
oli sen syy mikä tahansa,
ja sen jälkeen
jokainen jäljellä oleva
elämäsi päivä
sisältää kipeän muiston
kadottamastasi onnesta.

Parempi on olla
vailla onnea,
koskaan tuntematta
kuinka hyvä ihmiselämä
voi parhaimmillaan olla.
Parempi olla koskaan
elämättä vuorenhuipulla,
koska sen jälkeen
tasamaakin tuntuu
rotkolta.
Et voi enää tyytyä
mihinkään vähempään,
kun kerran olet
kokenut onnen
täydellisimmillään.

Yksinkertaisessa maailmassa on helppoa
ja turvallista elää,
siksi yhdysvaltalaiset niin innokkaasti
sulkevat silmänsä ulkomaailmalta
ja tieteen saavutuksilta,
takertuvat raamattuihinsa
ja julistavat uskoaan Jumalaan.
Luulevat ongelmien selviävän,
jos ei niitä huomioi,
uulevat onnellisuuden olevan
löydettävissä kuoleman tuolta puolen.
Että ihminen on kosmoksen keskus,
Jumalan silmäterä,
ei yksi puolihuolimaton siveltimen veto
äärettömällä kankaalla.

Vapauden puolesta on moni valmis kuolemaan
ja vielä useampi tappamaan.

Ylväiden sanojen vuoksi vuodatettava ihmisveri
on siten omalla puolella kalliimpaa,

vastapuolella halvempaa kuin muuten.
Me kuolemme oikean asian puolesta,

kauan säilyy muistomme.
He kuolevat turhaan väärän asian puolesta,

hölmöt ja harhaanjohdetut.
Taistelevat vapautta vastaan, vapauden puolesta.

Mikä minäkin lienen,
ihminen kenties,
tai jotakin vähemmän,
silti minä olen,

hetken todellinen
kuin vuosimiljardien
ajan kestänyt kallio
käteni alla.

Pian minä olen poissa,
mutta lihan ja veren sitein
olen sidottu kestävämpään
kuin aikoja uhmannut kivi:

Elämään.

Helsingin vioista suurin on se,
että siellä on helsinkiläisiä.

Älkää ymmärtäkö minua väärin,
ei heissä mitään vikaa olisi
jos he eivät olisi helsinkiläisiä.

"Pieni kirja suurista hyveistä"
onkin paksu kirja vanhoista valheista.
Toisaalta, filosofian parissa
kierrätys on maailman tehokkainta.
Lähes mikään ei joudu koskaan hukkaan
ja miltei kaikki voidaan käyttää
aina yhä uudestaan ja uudestaan..

"Kabbalan parantava voima"
on kirjan nimi,
ja vaikka se onkin vaihtelua
buddhalaisiin vastaaviin opuksiin,
ei se tule koskaan parantamaan
yhtään ainutta ihmistä.
Paitsi ehkä uskosta kabbalan
parantavaan voimaan...

Taas yksi hullun suomalaisen
kristityn kirja Israelin täydellisyydestä
tavoittaa minut. Akateeminen
teos, vielä muka. Olen
tainnut lukeakin tätä
tieteellistä kristillistä siionismia
edustavan hullun tutkielman
Israelin juutalaisten loputtomasta täydellisyydestä.
Lähintä seinää vasten vain,
sanoo pohjalainen minussa.

Marcus Tullius Cicero ikuistaa ystävänsä
Titus Pomponius Atticuksen kirjaansa "Laeista";
yhdessä Marcuksen ja tämän veljen Quintuksen kanssa
Atticus on yli 2000 vuotta käyskentelevä
sen sivuilla, pohtien hyvien lakien olemusta.

Kirja jää kesken,
kolmannen triumviraatin syntyessä
Marcus Antonius asettaa Cicerot tapettavien listalle,
Octavianuksen ja Lepiduksen hyväksynnällä.
Octavianuksen, johon Marcus oli asettanut tukensa.
Molemmat veljekset murhataan.

Heidän ystävänsä Atticus, joka Marcuksen kirjassa
ylistää ystäväänsä vuosisadasta toiseen,
tämä rauhaa rakastava, syrjäänvetäytyvä miljonääri,
hän selviytyy ja säilyttää hyvät välit
Marcus Antoniukseen ja Octavianukseen,
eläen rauhassa heidän hallitsemassaan Rooman
valtakunnassa aina luonnolliseen kuolemaansa asti.

Koskaan hän ei rohkene tai halua moittia
heitä veljesten murhista,
ei pura suruaan Marcuksen irti hakatun pään
tai julkisesti näytteille asetettujen,
irti hakattujen käsien näkemisen vuoksi.
Ei. Hän jättää Cicerot taakseen,
antaa kuolleiden olla kuolleita.
Ja kuin meripihkassa säilyneen hyönteisen
Marcuksen kirjan fragmentit kuitenkin
kantavat hänet mukanaan tulevaisuuteen.

Puolipilvisen taivaan alla
synkkä ja vihreä päivä,
tuulta ja sadetta
jonka hetkittäin leikkaavat
auringonsäteiden terät.

Saapui ilta,
ja hehkuva Auringon kehrä
vajoaa puiden vihreyden taa,
ja jäljelle jää
vain metsänreunan ylle
verenpunainen loiste.

Pahuus viettelee etenkin heitä
jotka kiivaimmin julistavat hyvyyttään.
Mitä kirkkaampi sädekehä,
sen mädäntyneempi on mieli.

Kesäkuu, vihreää kaikkialla
ympärillä ja valkoiset
pilvet yllä, vesisade.

Kun katsoo tarkkaan
luontoa ympärillään,
näkee kesän keskellä
jo syksyn,
sen vielä heikon jäljen.

Pihan puiden vihreys,
ja kaiken sen keskellä
pari kellastunutta lehteä
yhdessä koivussa,
syksyn ensimmäinen merkki.

Ja mitä oli tuleva,
se tuli,
auringon pimentänyt pilvi,
äkkinäinen kylmyys
ja maailma
joka muuttui hämäräksi
vesipisaroiden pudotessa
kyynelten lailla.

Siihen kaikki päättyi,
äsken niin lämpimälle
nurmelle,
joka nyt kastui
kuoleman kosketettua
ja otettua pois
eletyn elämän.

Lopussa toivo, toivo ja elämä,
kirkkaan valon tuolla puolen
pimeydessä sataa hiljakseen
yöhön hukkuvia pisaroita.

Elämä on kuin kasa kellastuneita lehtiä
loppusyksystä kun se alkaa olla ohi.
Vuodet vuosien perään haalistuneet,
kaikki näyttää vähemmältä
kuin sen olisi luullut nyt näyttävän
ja sitten tuulenpuuska alkaa
jo puhaltaa kasaa hajalle
ja et viitsit nähdä vaivaa,
annat tuulen tehdä mitä tuuli tekee.

Vielä vihreää,
vielä kesä,
auringonpaistetta ja lämpöä,
ja kaiken keskellä jo syksy,
aina ensin kellastuva pihakoivu
täynnä keltaisia lehtiä
vasten katajien vihreyttä.

Herakles polttaa tuskan pois,
se palaa hänen ruumiinsa myötä.
Hänen suoniaan jäytävän myrkyn
liekit nuolevat lihan mukana poissa.
Lopussa koittaa vapautuksen myötä
palkinto, kuoleman sijasta elämä,
paikka Olympoksella Haadeksen
varjojen sijaan. Elämänsä
liekeissä polttaneesta tulee jumala.

Päivät seuraavat toisiaan,
ja taas aurinko hehkuu oranssinpunaisena
taivaanrannassa,
nousee jossakin muualla
jossa yö on väistymässä.
Pallo pyörii välittämättä
sen pinnalla tappelevien
ihmisten nujakoinneista.
Aurinko laskee ja aurinko nousee,
ja ihmiset vuodattavat verta,
päivästä toiseen
antavat lasten kuolla nälkään
ja länsimaissa voitettuihin tauteihin,
antavat jäätiköiden sulaa
ja savusumujen peittää Aasian.
Kaikki on hyvin,
pallo pyörii,
aurinko laskee ja nousee
ja ihmiset tappelevat
pallon pinnalla,
piirrellen rajoja
joita ei avaruudesta näe.

Toivo mitä toivot,
menetät kuitenkin kaiken
etkä saa mitään tilalle.
Tyhjin käsin astut olemattomuuteen.

Mitä hyvää olen tehnyt,
sen kertominen ei kauan vie.
Enemmän itseäni kuin toisia
olen elämässäni ajatellut.
Joskus auttavan käden
olen ojentanut,
mutta useammin
minä käännyin
ja kävelin pois.
Ja siksi en suurta surua tunne
kun joku kääntyy ja
kävelee pois
jos itse apua pyysin.
Sillä itseni hänessä näin.

Päivä hiipuu,
ilta on pitkä ja valoisa,
on kevät
ja talvi
kestää vielä kuukauden.

Linnut laulavat
ja kylmä viima käy,
ja minun sydämessäni
ilo liekkinä kipunoi.
On kevät, ja
maailma syntyy edelleen.

Kelloja käännetty tunti eteenpäin,
pimeyden alku illalla työnnetty
tämän verran eteenpäin
ja aamu hämärämpi eilistä,

mutta minä joka nukun pitkään,
iloitsen illan valosta
ja varjoista jotka kestävät yhä kauemmin
syleilystään yön kutoen.

Kevät, valoa ja lämpöä,
kirpeä tuuli
tuo mukanaan nuhan
ja nenäni välillä niistäen
istun kylmässä maassa,
vihreän männyn juurella
Auringon kirkkauteen
unohtuneena.

Suurin rakkauskin
on lopulta tomua ja tuhkaa,
kuolinilmoitus lehdessä,
kiveen hakattuja sanoja,
nimiä sukupuussa.

Aika pyyhkii ihmiset
pois maailmasta ja muistoista,
jättäen jäljellä vain
heidän tekojensa seuraukset,
yhtä kestävät kuin ihmiskunta.

Kevät,
en voi kieltää sitä,
on täällä.
Lumet sulavat,
lumipenkat tien
molemmin puolin
hupenevat
päivien hidastetussa filmissä,
maa strippaa
paljastaen yhä enemmän
pinnastaan,
ja linnut laulavat
näkymättömissä
ties mitä rivouksia.

Talvet talvi talvelta
kevyempiä,
vähemmän pakkasta,
vähemmän lunta,
mutta pilvisiä päiviä
ja harmaata arkea
talvi talvelta
sama ankea määrä.

Elämä on kokoelma tuhlattuja hetkiä,
timantteja,
jotka itse rusensit tuhkaksi
ja heitit tuulen vietäväksi.

Ja kun annat periksi
kaiken valkeuden keskellä,
niin kauhu ja helpotus
taistelevat sisälläsi:
"Ei enää", ajattelet,
tuntien helpotusta;
"Ei enää", ajattelet,
tuntien kauhua.
Käännät pääsi kohti ikkunaa,
näet taivasta, ehkä puun oksan,
linnun lentämässä,
ja tajuat lopulta,
helpotuksen ja kauhun yhtyessä,
mitä "Ei enää"
todella tarkoittaa.

Kaiken jälkeen
istut puistonpenkillä,
puiden vihreän luomassa varjossa,
katselet lehtien välitse
siivilöityvää auringonvaloa,
muistat, mutta enää
muisto ei hallitse kaikkea,
se on läsnä, tiedostat sen,
mutta se ei hallitse ajatuksiasi,
voit olla, voit elää,
unohtamatta,
muistaen.

Nämä lopputalven päivät
rikkinäisen helminauhan helmiä,

putoavat yksitellen lumihankeen,
käden, mielen tavoittamatta,

sulaen kevään myötä
vedeksi puroina virtamaan.