Niin monta vuotta muistoja
joiden avulla kurkottaa menneisyyteen

tahtoi tai ei,
niin monta elettyä vuotta,

ja muistoissa silti
niin lyhyt elämä.

Me olemme tähtien tuhkaa
matkalla maaksi,
emme suinkaan orpoja
vaan tähtien lapsia
ja tulevaisuuden vanhempia.

Taas ilta,
yksi eletty päivä
alkaa olla takana,
yksi vähemmän edessä,
muutama askel otettu
elämän tiellä,
eteenpäin ajassa,
paikalleni jääden
tilassa.

Niin päättyvät päivät,
heitetään seppele arkulle
jäisen maan aukkoon
ja aletaan miettiä
mistä saisi halvalla
hautakiven,
ei liian komeaa,
vaan sellaisen sopivan,
vaatimattoman
kuin vainaja itse.

Autiot kylät, autiot kaupungit,
pakolaisleirit ihmisiä tulvillaan.
Jatkuvaa väkivaltaa
ja käsien vääntelyä.
Toivotaan parempaa
kun ruumiita tulee
niiden toimesta jotka toimivat.

Ei tämä ole vain yksi
maailman verisistä haavoista,
tämä on myös ihmiskunnan kuva.

Mitä sanot,
mitä sanot ihminen
elämästäsi
kun se on pian ohi?

Mitä voisin sanoa?
Liian paljon tuskaa,
liian vähän rakkautta
ja onnea.
Se tavallinen tarina.

Yö, musta
ja valkoinen lumi,
siinä maailma.
Kuin mustetta
olisi kaatunut
valkoiselle paperille.

Tämäkin päivä ohi,
muuttuen osaksi historiaa,
muistoja, menneisyyttä.

Yhä enemmän takana päiviä
joista jäljellä muistojen sirpaleita;
eletty elämä,

paljolti unohdettu,
niin paljon menetetty
ja siltikin vielä

niin paljon asioita,
joita en tahtoisi muistaa,
niin monta virhettä

joita katua, kunnes
kaikki elämäni päivät ovat takanani
ja olen saapunut viimeiseen iltaani.

Niin minäkin kerran
kuvittelin olevani jotakin,
tulevani joksikin

- niitä tavallisia haihatuksia
jotka elämä kyllä
hakkaa ihmisen päästä pois,

ellei sitten ole rikas,
tule rikkaaksi tai ole
sitten vain niin tyhmä

että kykenee olemaan onnellinen,
kuvittelemaan ja uskomaan kuvitelmaansa
että on elämällään jotakin tehnyt.

Vuodet toivat minut tähän,
tähän hetkeen,
tähän yöhön.
Kenties tämä on vasta alkua,
kenties elämäni keskikohta,
tai ehkä en näe
enää päivänvaloa.
Se ei merkitse mitään,
sillä olen saavuttanut
lyhyeksi aikaa rauhan.
Mieleni on tyyni, kerrankin.

Lumivalkoinen maisema,
nukut syksystä kevääseen
valkoinen viitta harteillasi.
Uinut, mutta lumen valkealla
pinnalla elämän jälkiä kannat.

Kaiken kätkee pimeys,
pilvien verhon
alla kaikki on mustaa.
Valon puuttuessa
on kuin kaikki
olisi lakannut olemasta,
vain maa jalkojen alla
ja sinä itse,
yksin yhä olemassa.

Vuodet pitkät elettäessä,
menneisyydeksi muututtuaan lyhyet
ja sirpaleiset -
parsi niistä muistoista itsellesi elämä!
Ja kuinka moni meistä
voi sanoa taaksepäin katsoessaan
eläneensä pitkän elämän?

Pitenevät päivät,
hiljaa kohti kevättä
kulkee pohjoinen pallonpuolisko.
Hiipien yli lumisten päivien
muutaman minuutin lisävalosta nauttien,
ja kasvavan ilon salaten
selviytyy kevääseen ihminen.