ELÄMÄ

Elämä ei ole

menneisyydessä, ei tulevaisuudessa;

kuten menneisyys

ja tulevaisuus ovat vain

nykyhetkessä, on

elämä aina

ja vain nyt.

31.12.2018

ELÄ, IHMINEN

Elä kuin jokainen päivä

olisi kuisuus

ja ikuisuus

yksi päivä.

Elä kuin huominen

ei koskaan tulisi,

elä kuin elämä

olisi vailla loppua.

29.12.2018

MEIDÄN TÄYTYY ELÄÄ

Meidän täytyy elää

kuin uskoisimme

elämällämme olevan merkityksen,

kuin uskoisimme

omaan kuolemattomuutemme.

Meidän täytyy elää

painautuen lohdullisia

harhoja vasten,

kietoen itsemme niihin,

jotta voisimme elää.

Meidän täytyy elää

kuin jokainen päivä

ei voisi olla viimeinen,

meidän täytyy elää

kuin ikuisuus olisi edessämme.

29.12.2018

KISSOJA JA IHMISIÄ

Kissa kurkkii ikkunasta

kuinka naapurit riitelee ulkona

ja paukkuu ovi.

"Vai noin ne tappelee ihmiset",

näkee kissan naamasta lukea.

Äsken väijyi käytävässä

toista kattia, joka hädissänsä

maukui. Nyt

hakee oppia ihmisiltä

kuinka kynsitään sanoilla.

18.12.2018

OI IHMINEN

Pian et enää ole,

oi ihminen,

kuin syksyn sade

kuin talven lumi keväällä

olet poissa.

Sinun osasi on kadota,

lailla koivun lehtien

syksyn tuuli repii sinut

elämästä, hautaa

alle hankien.

Tulevat uudet lehdet

silmuina oksille,

tavoittavat sadepisarat

ja kuolevat, maatuvat

ja unohtuvat.

Oi ihminen,

elä edes yksi päivä

muistaen kaikki ne vuodet

jolloin olet poissa

koskaan palaamatta.

18.12.2018

TALVIYÖ

Emmekö anna, emmekö anna

kuoleman valkoisen tulla?

Kylmä kuin pakkanen talviyön,

kuolema valkoinen.

Emmekö anna, emmekö anna

kuoleman valkoisen tulla?

Jäätävä kuin Kuu yllä hankien,

kuolema valkoinen.

Elämä kituva sammuu, sammuu

lailla kynttilän, yksin talviyössä.

Käsi hellä laittoi hankeen,

jätti alle jäisen Kuun.

Sammuu valo yöhön,

hanget hohkaa kylmää.

Kuolema kulkee kuunsäteissä,

kuolema valkoinen.

15.12.2018

JÄÄKAUDEN ÄÄNI

Joessa juoksevan veden ääni

on syvän, leveän joen ääni,

joen joka virtaa suoraan

ja voimalla. Joki

jonka katse tavoittaa

on matala, mutkitteleva

ja hidas; vesi

on matalalla, pohjan

kivet näkyvät.

Tähän jokeen ei hukuta,

tämä joki ylitetään

jalkoja kastelematta,

mustalta kiveltä mustalle kivelle

hyppien. Siitä

on tullut puro joulukuun hämärässä,

vähäsateisen vuoden lopussa

se tarrautuu olemassaoloonsa.

Sillä on yhä ääni,

vieras ja outo tälle purolle,

ääni jostain kaukaa

kun se uursi tätä rotkoa

jääkauden sulavemisvesien virratessa

vetäytyviltä jäätiköiltä.

05.12.2018

HILJAISUUTEEN

Kaikki lähtevät, poistuvat hämärään.

Valot himmenevät. Huomaat

olevasi yksin näyttämöllä,

penkit edessäsi ovat tyhjiä.

Mitä tapahtuu, kun

valot sammuvat?

Oletko sinä yhä,

onko näyttämö yhä,

pimeydessä?

05.12.2018

UNESTA YÖHÖN

Herään, päivä on mennyt ohi.

Valo on jäänyt päälle, verhojen

välistä kurkottaa pimeys.

Poikakissa tulee tervehtimään,

rapsutan päätä, otan

Wang Wein lattialta ja luen

muutaman runon. Hänellä

vielä syksy, ikuisesti,

minulla on talvi. Nousen,

toinen kissa tulee ja johdattaa

minut keittiöön, valkoinen

aave pimeässä. Hänellä

on nälkä, ja minulla,

minulla on kahvinjano tultuani

takaisin sieltä, missä

minun on parempi olla.

Siellä, missä voin kävellä

menneisyydessäni kuin

Wang Wei huvilansa puutarhoissa.

03.12.2018

IMPROVISOINTIA

Kirkkoherra syö joulukuusta.

Rakastan sinua kuin hautakiveäni.

En ole kovin omaperäinen.

Eilen oli teidän syntymäpäivänne,

kuolleiden.

Ulkona ikkunan takana

on maailma lakannut olemasta.

Luen kuolleen miehen kirjaa.

03.12.2018

KÄVELYLLÄ

1

Harmaiden pilvien alla

maisema vetäytyy mustaan

ja valkoiseen,

olemassaolon ytimeen.

2

Mustan joen yllä

valkoiset puut

kurkottavat

toisiaan kohti.

27.11.-28.11.2018

TUULEN KATKAISEMA

Äsken niin täynnä elämää

ja osa maailmaa

niin että sitä oli mahdoton

ajatella ilman häntä,

ja nyt, nyt

puusta tuulen irti repimä oksa,

vanha ja hauras levätessään

maassa, liikkumatta.

Enää ei taivu oksa tuulen

tahdissa, ei kevät tuo silmujaan

ja kesä vihreää runsauttaan

sen kautta; eivät enää

linnut istu sillä laulaen

kevään kesäksi ja pesän

täyteen poikasia ja niille

siivet ja ilman siipien alle.

Ei enää koskaan tule

kevättä, ei kesää.

Tulee lumi joka hautaa,

hautaa ja unohtaa.

28.11.2018

OODI SUOMEN KANSALLE

Roistot ja heidän perseennuolijansa

ovat tämän maan kermaa,

ja näiden päähänpotkimat eivät kapinoi

vaan nuolevat oman verensä

sortajiensa kengistä

mutisten mitä he tekisivät

jos löytäisivät vielä jonkun itseään heikomman.

Roistojen ja perseennuolijoiden naurussa

he kuulevat kiitoksen

ja kumartaisivat syvään

elleivät olisi edelleen polvillaan,

unelmoimasssa mitä veritekoja he tekisivät

jos löytäisivät jonkun itseään heikomman.

Sillä ylös ei suomalainen lyö,

vaan alas.

27.11.2018

OODI ISÄNMAALLE

Minä luen Engelsin Anti-Dühringiä sängyssä

vanha valkoinen kissa vierelläni.

Koko elämäni tämä maa

on kussut minun kengilleni.

Seisonut vieressäni

ja kussut ja kussut.

Sitä sillä riittää,

virtsaa, sitä

se on täynnä, virtsaa,

koko helvetin kirottu maa.

Sanoilla minä sidon

teidät olemassaoloon,

teoilla minä teidät

revin irti siitä,

maailmasta, olemassaolosta.

Potkaisen Dostojevskin Myskinin

alas sängyltä, potkaisen

ruhtinaan alas lattialle.

Sängyssäkin minä

olen ollut idiootin kanssa.

Sellainen maa,

että paska nousee aina huipulle,

kelluu siellä ja haisee

ja ihmiset sanovat, että

kyllä siinä on komea

ja hyvältä haiseva paska,

hyvä on sen kengänkorkoon

takertuneena tavallisen ihmisen

taittaa taivalta

synnytyslaitokselta ruumishuoneelle.

Ympärillä lahoaa

koko maa. 

Käännän sivua

ja luen mikä olisi pitänyt lukea

kaksikymmentäviisi vuotta sitten.

Vanha valkoinen kissa

kääntää kylkeä, sen

on hyvä olla, kuin

vanhan porvaripresidentin

nuoren runotytön vieressä.

25.11.2018

OODI PÄÄMINISTERILLE

Lestadiolainen lentää yksityiskoneellaan

ensin eduskuntaan pääministerin paikalle,

sitten taivaan porteista sisään;

raha tekee hänestä Jumalan Valitun -

ja penis ilman kondomia.

Kaiken elämässään hän

on saanut ilmaiseksi;

hikiseksi hän on tullut vain saunassa -

Jumalan Valittu, lestadiolainen mies

ja Maalaisliiton poikia.

25.11.2018

Ylhäältä latvasta

ei tahdo nähdä, miten

puu lahoaa

alhaalta ylös.

Niin on

yhteiskunnankin

laita.

24.11.2018

Anna jumalalle se,

mikä jumalan on:

Tyhjyys.

24.11.2018

PAAVO AKSELI KANGASNIEMI(28.10.1913-22.11.1970)

Olet ollut kuolleena

neljäkymmentäkahdeksan vuotta

ja poikasi, jonka tuskin tunsit,

vajaat kaksi.

Jonka tuskin tunsit -

miten kauniisti sanoin

miehestä, joka hänet hylkäsi.

Hän sanoi paljon tylymmin.

Hän ei koskaan seisonut haudallasi,

kuten en ole seisonut minä,

eivätkä tyttäresi, uskon.

Ei kukaan veresi jakava.

Ei kukaan meistä

ole seisonut tomusi yllä,

ei kukaan meistä tiedä

vieläkö ovat luusi maan sylissä.

Jos jokin häilyvä sirpale

sinua yhä elää, sidottuna

olemassaoloon, tiedä:

Yhä me kärsimme teoistasi.

Yhä elämme varjosi alla,

yhä virheesi virheidemme siemenet ovat.

Yhä niitämme katkerin käsin

tuskan, jonka kerran kylvit.

22.11.2018

A:lle

Kuten siskosi

iässäsi, leikit kullankeltaisella samovaarilla

tietämättä mikä se on, keiden se oli -

keiden kädet ovat koskettaneet sitä,

tietämättä huonetta jossa se lepäsi

vuosikymmenet, osanen

tuota rauhaa ja turvaa

jonka me tunsimme, täällä,

katkerien vuosien jälkeen

isoisovanhempiesi samovaari

ja sinun pienet kätesi koskettamassa

sitä, kuten siskosi,

kuten kerran meidän,

vuosina jotka tulevat sanat

ja valokuvat jotka näet

jättävät sinulle oudoksi

ja vieraaksi, meidän

kadotettu lapsuutemme,

sinun ja siskosi perintö.

22.11.2018

Ohi kynttilän ikkunalaudalla

kuuraiseen maahan, valon oranssiin kiilaan

talojen välitse, auringonsäteiden

tanssiin katoilla

katse rauhaan

omassa mielessä.

22.11.2018

TALVINEN REQUIEM

Tämän aamun harmaassa, raskaassa

talvisessa valossa

me kaikki

olemme haamuja, kuolleet

ja elävät ruskeiden runkojen,

mustan metsän ja harmaan taivaan

välissä, kostea maa,

mutainen maa, kuolleet lehdet

ja pudonneet oksat,

lätäköt joista kasvomme

eivät heijastu, vain rukoilevien

puiden lehdettömät oksat.

Me emme rukoile, me

haamut, elävät ja kohta kuolevat,

kuolleet joita kannamme mukanamme;

me emme rukoile, me

odotamme, harmaassa raskaassa

talvisessa valossa

me kaikki

odotamme jotakin,

lumipisaraa tai sadepisaraa,

raetta, ihmettä

kuin linnun huuto tai

toisen ihmisen ääni.

Tämä ei ole ihmeiden

aika, tämä

ei ole rukoilemisen

aika, tämä

on kuihtumisen

jälkeinen aika,

jolloin haamut

odottavat, odottavat

että heidät

joku punnitsisi

ja kutsuisi

elämään

tai vapauttaisi

unohdukseen...

12.11.2018

KOLMINAISUUS

Löivät Jumalan pojan ristille,

mutta unohtivat itse Jumalan

ja Pyhän Hengen;

pahasti jäi työ kesken

kun ristit kohotettiin

kohti taivasta.

11.11.2018

SE, MIKÄ MEITÄ KAIKKIA ODOTTAA

Muista, kaikkien elämäsi

koettelemusten keskellä,

että kerran et ole mitään.

Tulee viimeinen ajatus,

ja elämä on ohi, on pimeys

ja kaikki tämä

mitä elämäksi sanotaan

kuolee kerallasi.

Älä lohduttaudu sillä,

että maailma jatkuu muille -

he ovat salaisuus, ja

heidän tietoisuutensa,

sinulle hetkissä paljastettu,

kuolee ja on poissa,

ja on kuin sitä ei olisi koskaan ollut.

Maailma itse jatkuu,

sinä sanot, mutta kaikki

on saman katoavaisuuden lain alainen

kuin sinä ja jokainen elävä.

Kiertotähdet kuten Maa

kuolevat, itse aine

on kuolevaista ja lopussa

on vain iäinen, ääretön

tyhjyys vailla ainetta tai muutosta,

lopullinen kuolema

kaikelle.

Muista, kaikkien elämäsi

koettelemusten keskellä,

että kerran kaikki tämä on poissa.

06.11.2018

KUN HE ELIVÄT

Et ajattele menettämiesi kuolemaa,

vaan heidän elämäänsä -

kun he hengittivät, kun he iloitsivat,

kun kuoleman hiljainen kylmyys

oli kaukana heidän naurustaan.

Muistelet heitä kuten he olivat

kun he olivat rinnallasi,

kun tunsit heidän hengityksensä kasvoillasi

ja heidän kätensä kosketuksen ihollasi.

Ja silti, silti heidän kuolemansa,

sen todellisuus heidän poissaolossaan,

musertaa sinut.

05.11.2018

LAUANTAINA, ILTAPÄIVÄN AURINGOSSA, KATSOIN

Nurmi kasvaa kuin

se olisi kasvanut tässä

sata vuotta, aina,

ennen kuin nämä

hiekkapolut ristesivät,

ennen kuin kirkko

kohosi keltaisena kankaalle.

Nurmi kasvaa kuin

se ei kätkisi sinua,

kuuttakymmentäyhdeksää vuottasi

lapsuudesta alas Rovaniemeltä

parakeista Kemiin tehtaan varjoon,

Pirkkalaan jossa kukaan

ei pelannut Veitsiluodossa

oppimaasi jääpalloa. Nuolialan

koulu, laukkutehdas ja puusepän verstas,

Rosendahlin hotelli jonne teit talonmiehen asunnon

ja josta sinut irtisanottiin synnyttyäni,

"Saat enemmän aikaa vauvan kanssa"

oli mestari sanonut sinulle.

Nurmi kasvaa kuin

se ei kätkisi kaikkea tuota,

sinua joka pelkäsit kuolemaa

koska olit kohdannut sen niin usein.

Nurmi kasvaa kuin

se ei olisi kasvanut vain

kahta kesää, vangiten

sinut auringolta, elämältä,

isä.

05.11.2018

JA TÄMÄ ON TEILLE ILMOITETTU

Kaikki papit joutuvat helvettiin.

Eikä kukaan siellä

kuule mitään

loputtomalta saarnaamiselta,

psalmien hokemiselta.

"Katukaa, jotta Jumala teidät pelastaisi!"

kajahtaa jokaisesta liekistä,

Neron kynttilästä,

jonka sydämenä loimuaa pappi.

"Ylistetty olkoon Herra,

maan ja taivaan valtias!"

05.11.2018

AARO HELLAAKOSKI(1893-1952)

Minä halusin vain tappaa suomalaisia.

Muuta minä en elämältä pyytänyt

(paitsi goottilaisen fontin, ja

sen minä sain, mutta jouduin
siitä luopumaan) ja sitä ilman

minä jäin. Mitä voi

valkoinen mies tehdä sen jälkeen

kun ei voi hangelle vuodattaa

suomalaisten punaista verta?

Kirjoittaa runoja, opettaa tyttöjä,

polttaa piippua, tuijottaa kaukaisuuteen

ja odottaa näkevänsä siellä

Tampereen palavan, taas.

05.11.2018

Kahvinkeitin naksuu keittiössä,

tietokone humisee -

siinä lokakuun aamuyön äänet,

tasaiset kuin sähkövalo

joka sulkee pois yön,

ajaa sen nurkkiin ja käytävään

vailla lamppua, ulos

missä äänettömänä

yö lepää raskaana maan yllä

kuin kahvi maljassaan,

kitkeränä, siemaus

siemaukselta väheten.

12.10.2018

Kirjastossa sattuu käsiin Saarikosken runot vuosilta 1958-1962,

lähes varmasti sama kappale jota selailin

ja ihmettelin opettajalleni joskus vuonna 1989.

Hän, herännäisiä, sanoi jotakin lievästi huvittavaa

joka on livennyt käsistäni kuin Proteus

jättäen jälkeensä vain kalansuomujen tuoksun.

Ennen sitä olin lukenut

vain Leinoa, Sarkiaa ja vastaavaa - 

törmäsin modernismiin niillä sivuilla, valkoisilla

ja arkkitehtoonisilla luomuksilla, funkkistalo kirjan

muodossa. Sen jälkeen tulivat Haavikot, Mannerit ja muut.

Nyt täällä, poistokirjojen joukossa, Meriluodon ja Viidan,

Tabermannin ja Turtiaisen keskellä. Takana yhä

lainauskortti. Mietin minkä neljästä

numerosta takaa löytyy se penikka, jolle

tekisi mieli karjua

kaiken sen takia mitä se oli

tehnyt, jättänyt

tekemättä ja mitä se tulee vielä

tekemään. Vien tiskille kuusi kirjaa,

Saarikosken Meriluodon, Viidan, Tabermannin

ja kahden Turtiaisen kera.

Ei niitä kukaan lue

eikä osta, sanoo kirjastovirkailija,

antaa viedä pois ilmaiseksi

palan lapsuuttani

kun tarvitsevat tilaa.

Oli se typerä kakara, silloin 1989,

mutta vielä pahempi siitä tuli.

12.10.2018

Ennen nukahtamistani

sommittelin mielessäni runoa.

Tämähän täytyy kirjoittaa muistiin,

ajattelin

ennen kuin nukahdin. Meni

yksitoista tuntia ja

minä heräsin. Enhän

minä muistanut sitä

hemmetin runoa, enkä

muistakaan nyt paitsi

sanojen lailla

joita tiirailee kirjekuoren lävitse

valoa vasten. Jotain

muistiin on kirjoitettu,

mutta ei siitä selvää saa.

Kirjoitan sitten

runon runon unohtamisesta, enkä

ensimmäistä kertaa.

12.10.2018

On aamu.

Ulkona, ikkunoiden takana, pelkkää

mustaa. Aamu

kahvi mukissa

ennen maidon kaatamista.

Pilvien takaa

Aurinko tulee läikyttämään

haalean maitonsa

ylitse värisevän lokakuun.

Ikkunoiden taakse

suljettuna,

kuin mukissa, syysaamu.

Kuka sen

joisi pois sieltä?

12.10.2018

Surusi minä sinulle annan

ja sinulle hopeisella

vadilla kannan

ja jalkoihisi lasken.

Sinä sanot:

"Voi, tämä on aivan liikaa."

Hopeaisella vadilla

hopeiset kyyneleet

kimmeltävät.

11.10.2018

MYÖHÄINEN SYKSY

Lepät ja katajat lehtensä

mustaan virtaan laskeneet,

vain rinnalla pellon ja tien

yhä kalpeassa kullassa koivut.

Kuin kädet luurankojen

taivaisiin kohotetut oksat

katajien ja leppien, ja yllä

on taivas harmaa ja sokea.

Mustana virtaa nopsaan vesi

rotkossa, mustina nousevat

kuuset rinteitä kohti missä

kullassa värjöttelevät koivut.

09.10.-10.10.2018

SALINGER

Mustasukkaisena omille kirjoilleen

hän pakeni sanojaan,

teki itsestään arvoituksen

jotta kohoaisi ihmisenä

niiden ylle. Minä

olen suurin työni, päätti

ja kätkeytyen kutsui

kuuluisuutta. Olen

Sfinksi keskellä autiomaata,

arvoitus vailla ääntä,

tulkaa ja unohtakaa

minkä teille esitin.

Antakaa sanojeni kuolla

jotta minä eläisin.

06.10.2018

LOUKUSSA

Elämässämme me olemme

elävältä haudatut,

turhaan arkkumme kantta takoen

ja apua huutaen,

tuntien maan raskaan painon

ja kohtalomme toivottomuuden.

Kuolemassa me

vaikenemme, kätemme

lakkaa takomasta ja äänemme

hiipuu. On vain

rottien rapina

pimeässä ennen tyhjyyttä.

06.10.2018

ISÄLLE

En itkenyt kun pappa kuoli,

koska en ymmärtänyt mitä kuolema merkitsi,

sanoo lapsenlapsesi, nyt

yhdeksän. Hän

oli seitsemän

kun kuolit, kun

lähetin sinut sänkyysi magnesium-tabletin

ja vesilasillisen kera;

valitit selkääsi ja niskaasi,

ja sydämesi oli sairas.

Nyt en halua enää käydä

missä pappa asui, sanoo

lapsenlapsesi, koska se on liian surullista.

Sinun kanssasi

minä menetin heidätkin.

04.10.2018

DOSTOJEVSKI

Hetki, jolloin giljotiinin terä

lähtee liukumaan

ja ikuisuus sekunneissa

ennen kuin se kohtaa lihan;

vanha, väsynyt hevonen

piestävänä, ruoskittavana,

hakattavana kun

ihmisjoukko nauraa,

nauraa kunnes hevonen

tuupertuu.

Yhä uudestaan, giljotiinin

terä ja hevonen

musikan hakattavana;

niihin kiteytyi

maailman salaisuus,

totuus maailmasta.

29.09.2018

KELLO 03.06

Äänetön, äänetön syksy-yö

kunnes

pimeyden halkaisee ääni ja valo.

Hypähtää olemassaoloon

tasku-universumissani ja katoaa.

Virtuaalihiukkaseni metallia

ja ytimessä lihaa, vettä ja luuta

kallon kypärässään päämäärä,

jostakin jonnekin. Ja

pois tästä kokoon

käpertyneestäni kosmoksestani.

Puiden lehvistöt humisevat,

tähän yöhön,

tähän syyskuun yöhön

minä olen eksynyt.

28.09.2018

SINÄ PÄIVÄNÄ JOKA ON TULEVA

Kerran kaikki kuolleemme

tulevat elämämme

ovista sisään

ja kantavat

meidät ulos.

Kankeita me olemme,

kylmiä ja kankeita,

ja vapaita elämän tuskasta,

lämpimästä verestä

suonissa, sykkeestä joka sitoo

meidät aikaan.

Vapaita me olemme

kuolleidemme koleissa käsissä

jotka vuosien halki

kantavat meidät

muiston tuolle puolen.

26.09.2018

Keltainen kolli

tulee vajan takaa

tuttavallisena

kuin olisimme tavanneet;

tervehdin, hän

odottaa sisäänpääsyä

kuin pitäisi sitä itsestäänselvänä.

Pahoittelen, kannan

kauppakassin sisään ja suljen

oven, tuntien kuin

olisin jättänyt ystävän

ulos sateeseen.

12.09.2018