Mitä hyvää olen tehnyt,
sen kertominen ei kauan vie.
Enemmän itseäni kuin toisia
olen elämässäni ajatellut.
Joskus auttavan käden
olen ojentanut,
mutta useammin
minä käännyin
ja kävelin pois.
Ja siksi en suurta surua tunne
kun joku kääntyy ja
kävelee pois
jos itse apua pyysin.
Sillä itseni hänessä näin.

Päivä hiipuu,
ilta on pitkä ja valoisa,
on kevät
ja talvi
kestää vielä kuukauden.

Linnut laulavat
ja kylmä viima käy,
ja minun sydämessäni
ilo liekkinä kipunoi.
On kevät, ja
maailma syntyy edelleen.

Kelloja käännetty tunti eteenpäin,
pimeyden alku illalla työnnetty
tämän verran eteenpäin
ja aamu hämärämpi eilistä,

mutta minä joka nukun pitkään,
iloitsen illan valosta
ja varjoista jotka kestävät yhä kauemmin
syleilystään yön kutoen.

Kevät, valoa ja lämpöä,
kirpeä tuuli
tuo mukanaan nuhan
ja nenäni välillä niistäen
istun kylmässä maassa,
vihreän männyn juurella
Auringon kirkkauteen
unohtuneena.

Suurin rakkauskin
on lopulta tomua ja tuhkaa,
kuolinilmoitus lehdessä,
kiveen hakattuja sanoja,
nimiä sukupuussa.

Aika pyyhkii ihmiset
pois maailmasta ja muistoista,
jättäen jäljellä vain
heidän tekojensa seuraukset,
yhtä kestävät kuin ihmiskunta.

Kevät,
en voi kieltää sitä,
on täällä.
Lumet sulavat,
lumipenkat tien
molemmin puolin
hupenevat
päivien hidastetussa filmissä,
maa strippaa
paljastaen yhä enemmän
pinnastaan,
ja linnut laulavat
näkymättömissä
ties mitä rivouksia.

Talvet talvi talvelta
kevyempiä,
vähemmän pakkasta,
vähemmän lunta,
mutta pilvisiä päiviä
ja harmaata arkea
talvi talvelta
sama ankea määrä.

Elämä on kokoelma tuhlattuja hetkiä,
timantteja,
jotka itse rusensit tuhkaksi
ja heitit tuulen vietäväksi.

Ja kun annat periksi
kaiken valkeuden keskellä,
niin kauhu ja helpotus
taistelevat sisälläsi:
"Ei enää", ajattelet,
tuntien helpotusta;
"Ei enää", ajattelet,
tuntien kauhua.
Käännät pääsi kohti ikkunaa,
näet taivasta, ehkä puun oksan,
linnun lentämässä,
ja tajuat lopulta,
helpotuksen ja kauhun yhtyessä,
mitä "Ei enää"
todella tarkoittaa.

Kaiken jälkeen
istut puistonpenkillä,
puiden vihreän luomassa varjossa,
katselet lehtien välitse
siivilöityvää auringonvaloa,
muistat, mutta enää
muisto ei hallitse kaikkea,
se on läsnä, tiedostat sen,
mutta se ei hallitse ajatuksiasi,
voit olla, voit elää,
unohtamatta,
muistaen.

Nämä lopputalven päivät
rikkinäisen helminauhan helmiä,

putoavat yksitellen lumihankeen,
käden, mielen tavoittamatta,

sulaen kevään myötä
vedeksi puroina virtamaan.