Tämän syksyillan raukeassa valossa
mieleni on kerrankin
rauhallinen ja tyyni.
Luonnon vihreyden ja
auringonsäteiden hiipuvan kullan
luoma onni,
joka kantaa tähtien
kirjomaan yöhön asti.

Marttyyrin kasvot ovat pelkkä naamio,
joka kätkee taakseen kiduttajan kasvot.
Naamio itkee kun kiduttaja hymyilee.

Kerran naamion tilalla olivat aidot kasvot,
kerran kiduttajan kokema kärsimys oli aitoa,
nyt vain kärsimys, jota hän tuottaa toisille.

Hänestä on tullut ne, jotka häntä sortivat.
Vallasta oikeutus, jonka menneisyys peittää
herkkäuskoisten näkyvistä.

Veriset kätensä hän nostaa näkyviin,
julistaen kärsimyksiään,
vaikka hänen oma verensä kuivui kauan sitten

ja veri hänen käsissään
on hänen uhriensa verta,
verta jonka hän iloiten vuodatti.

Katso tarkkaan orjantappurakruunua hänen päässään:
Eivät sen piikit ole aitoja,
ja sen peitossa on keisarin kultainen kruunu.

Tuulen herätessä
puut taipuvat.
Kun myrskytuuli raivoaa,
vahvinkin puu voi katketa
tai kaatua.

Mutta me ihmiset emme
ole puita, eikä
meidän pidä taipua
niiden edessä,
jotka pitävät itseään
meitä vahvempina.

Jos me niin teemme,
jonakin päivänä he
tulevat ja kaatavat meidät,
toisten kaltaistemme
katsoessa vierestä,
uskaltamatta auttaa meitä.

Tuhkaa, tuhkaa ja kuolemaa.
Mekaaniset korennot
lentävät ylitse sylkien tulta.
Kuolema kerää runsaan sadon.
Sotilassaappaat murskaavat alleen
ihmisluita, palaneiden lasten
ruumiit tiellä murskaantuvat
tankkien telaketjujen alle.
Sota on lähtenyt liikkeelle,
kypärien alla kasvottomina
marssivat voittajat tappioon.
Jossakin kaupungin luurangossa
he tulevat verissään syleilemään
maata, heidän ruumiissaan
kasvavan kylmyyden tukahduttaessa
heidän tuntemansa tuskan
kietoessaan heitä pimeyteen.

Mitä me olemme ihmiset,
me lihan ja veren olennot,
tämän maailman,
tämän maailmankaikkeuden mittakaavassa
paitsi tomua ja tuhkaa,
joka kenties hetken kimmeltää
auringonsäteissä
ja on sitten iäti mennyt.

Muistakaa, että kerran
suurmiehen ja kerjäläisnaisen
kohtalo on sama:
Kukaan ei muista heidän nimiään,
ei heidän tekojaan,
ei tiedä heidän kerran eläneen.

Aika oikeudenmukaisuudessaan
tuo tasavertaisen unohduksen
kaikkien osalle.
Niin mahtavat kuin heidän uhrinsakin
ovat kerran olevan
yhtä unohdettuja.

Maailmassa ei ole suurempaa harhaa
kuin usko minuuteen,
siihen että on olemassa
"minä", yksi ja sama
jokaisena lihallisen olemassaolomme
hetkenä kohdusta aivotoiminnan päättymiseen.
Että me olemme olemassa,
jokaisena elämämme hetkenä,
yksi ja sama,
ajatusten jatkumo,
emme vain toisiaan seuraavia
kuvia, tietoisuuden hetkiä
ajan virrassa.
Eilen minä olin toinen,
huomenna en ole sama kuin tänään.
Viisitoista, kymmenen vuotta sitten
minun tilallani tässä ruumiissa
oli ihminen, jota en tunnista,
kymmenen, viidentoista vuoden päästä
tilallani on minulle vieras ihminen
tässä samassa ruumiissa,
jos se yhä elää
Me olemme,
mutta joka hetki me muutumme
joksikin toiseksi.

Tänään on toukokuun 24. päivä,
tähän mennessä vuoden kaunein
ja lämpimin päivä.

Niin kaunis päivä olla elossa,
mutta kuinka monena
yhtä kauniina päivänä
minä tulen olemaan kuollut?

Kuin laskisi hiekanmuruja
maailman jokaiselta rannalta,
kuin kaikkien galaksien
kaikki tähdet.

Niin monena päivänä
minä tulen olemaan kuollut,
niin monena päivänä
minä tulen olemaan kuollut.

Mutta tänään, Auringon hehkussa,
minä olen elossa,
ja vaikka vain silmänräpäystä
myöhemmin minä tulen olemaan poissa,

vain silmänräpäystä myöhemmin
kosmisessa ajassa
minä tulen olemaan poissa,
niin tänään vielä minä elän.

Eivät vain hävinneet ole väärässä,
eivät vain he, joiden kädet ovat veressä.
eivät vain he joilla ei ole kykyä
puhumalla pelastaa itseään.
Ei, syyllisiä on paljon,
univormuissa ja ilman,
kaikilla puolilla.
Kuinka paljon heitä onkaan,
nuoria ja vanhoja,
syyllisiä.
Vain kuolleet ovat syyllisyydestä vapaita.
Kuolemalla he ovat ostaneet vapauden
elävien taakasta.

Junanikkunan takana vihreä maisema
jatkuu katkeamattomana.
Pikkulapset mekastavat, yksi itkee.
Minun iässäni tämä on heille
yksi unohdettu lapsuuden päivä
muiden joukossa, ajalta
jolta heillä on vain muutamia muistoja.
Nyt he huutavat äitejään,
innoissaan tai huomionkipeinä.
Minä luen Mirkka Rekolan runoa
jossa dementoituneet vanhukset huutavat
vanhainkodissa äitejään,
niin kuin kerran kai tulevat
nämäkin lapset tekemään,
unohdettuaan koko elämänsä
tämän ajan jälkeen.
Ja ikkunan takana vihreä maisema
vaihtuu Oriveden ratapihan rappioon.

56 ihmistä kuolee Lontoossa itsemurhaiskuissa
ja sanomalehtien sivuilla
juttu toisensa jälkeen,
valokuvia
ja pelastuneiden kertomuksia,
omaisten surua,
viranomaisten uhoa
ja vastuun pakoilua.
Ja kun 98 ihmistä kuolee Musayyibissa
niin sanomalehtien jutut vaihtelevat
muutaman rivin maininnasta yhteen
isompaan juttuun,
ehkä valokuva tuhoutuneesta
tankki-autosta,
muutama omaisten kommentti,
tämän verran parissa päivässä,
sitten ei mitään,
mutta Lontoon iskuista
jo 20 päivää yhteen menoon
sivu sivun jälkeen
uutisia ja kommentteja ja analyysejä.
Samaan aikaan Irakissa
on ehtinyt jo kuolla Musayyibin jälkeen
puolitoistasataa, kaksisataa ihmistä.
Heidän kohtalolleen on sanomalehdissä
uhrattu muutama pikku-uutinen,
jos sitäkään.

Ja totuuden edessä sinä pelkäät kuolemaa;
olemattomuutta,
ainoaa totuutta
tämän aineen maailman tuolla puolen.
Tyhjyys on kaikki, eikä mitään.

Tyhjyydestä on sinun maailmankaikkeutesi syntynyt,
autiona ja äärettömänä se on ikuisesti kuoleva,
loputonta kylmyyttä tavoittaen.

Ja sinä, sinä olet poissa,
sinun vuotesi ovat poissa,
poissa on kaikki
ja maailma jota sisälläsi kannoit
on ikuisesti menetetty...

Ilta on kaunis,
auringonpaistetta,
sinistä taivasta,
valkoisia pilviä
siellä täällä,
ja kaikkialla ympärilläni
maan pinnalla
luonnon vihreys.

Mutta kaiken
tämän keskellä
minä,
kuin pieni
virhe
muuten niin täydellisessä
mestariteoksessa.

Sataa lujaa,
silti vain sadekuuro,
ja putoavien pisaroiden
runsauden takana näen
sinisen taivaan.

Tämä maailma,
harha,
on kuitenkin liian todellinen,
me ihmiset osa sitä,
emme siitä erillämme,
jotta tämän tuolla puolen
olisi mitään.

Ei ikuista elämää,
ei toivoa.
Sillä miten me,
lukemattomin sitein
tähän maailmaan sidotut,
voisimme elää
siitä erillämme?

Tässä muutoksen maailmassa
kaikki pysyy kauan samana.
Vain olennot vaihtuvat toisiin.

Runous on runoutta,
protesti on protestia,
luen John Ashburyn julistaneen
vuonna 1966.

Ei runous ole vain runoutta.
Miten voisikaan olla?
Runous on kaikkea.

Sitä on mahdoton rajata niin,
että saisit sen määriteltyä
kiistattomasti.

Toisin kuin John Ashbury uskoo,
ei ole olemassa
mitään puhdasta,
oikeaa runoutta.
Runoutta runouden vuoksi.

Se on mahdotonta.
Ei runoutta voi rajata.
Ei edes mestarillinen runoilija.

Ilta, Aurinko laskee kullaten metsän,
häikäisee minut niin
etten näe metsäkoneen jälkiä maastossa,
arpea joka on vedetty metsän halki.
Ei, Aurinko laskee ja muuttaa
kaiken kullaksi kuin Midas,
päivä hämärtyy aikanaan illaksi
ja taivas yllä on oleva
tummansininen ja pilvetön,
metsä lintujen laulua täynnä.

Älä ole onnellinen,
onni on katoavaista.
Tiedät sen,
ja tästä syntyy
pelko onnen menettämisestä.
Jokainen päivä
tuo lähemmäksi sen hetken,
jolloin tulet
menettämään onnesi,
oli sen syy mikä tahansa,
ja sen jälkeen
jokainen jäljellä oleva
elämäsi päivä
sisältää kipeän muiston
kadottamastasi onnesta.

Parempi on olla
vailla onnea,
koskaan tuntematta
kuinka hyvä ihmiselämä
voi parhaimmillaan olla.
Parempi olla koskaan
elämättä vuorenhuipulla,
koska sen jälkeen
tasamaakin tuntuu
rotkolta.
Et voi enää tyytyä
mihinkään vähempään,
kun kerran olet
kokenut onnen
täydellisimmillään.

Yksinkertaisessa maailmassa on helppoa
ja turvallista elää,
siksi yhdysvaltalaiset niin innokkaasti
sulkevat silmänsä ulkomaailmalta
ja tieteen saavutuksilta,
takertuvat raamattuihinsa
ja julistavat uskoaan Jumalaan.
Luulevat ongelmien selviävän,
jos ei niitä huomioi,
uulevat onnellisuuden olevan
löydettävissä kuoleman tuolta puolen.
Että ihminen on kosmoksen keskus,
Jumalan silmäterä,
ei yksi puolihuolimaton siveltimen veto
äärettömällä kankaalla.

Vapauden puolesta on moni valmis kuolemaan
ja vielä useampi tappamaan.

Ylväiden sanojen vuoksi vuodatettava ihmisveri
on siten omalla puolella kalliimpaa,

vastapuolella halvempaa kuin muuten.
Me kuolemme oikean asian puolesta,

kauan säilyy muistomme.
He kuolevat turhaan väärän asian puolesta,

hölmöt ja harhaanjohdetut.
Taistelevat vapautta vastaan, vapauden puolesta.

Mikä minäkin lienen,
ihminen kenties,
tai jotakin vähemmän,
silti minä olen,

hetken todellinen
kuin vuosimiljardien
ajan kestänyt kallio
käteni alla.

Pian minä olen poissa,
mutta lihan ja veren sitein
olen sidottu kestävämpään
kuin aikoja uhmannut kivi:

Elämään.

Helsingin vioista suurin on se,
että siellä on helsinkiläisiä.

Älkää ymmärtäkö minua väärin,
ei heissä mitään vikaa olisi
jos he eivät olisi helsinkiläisiä.

"Pieni kirja suurista hyveistä"
onkin paksu kirja vanhoista valheista.
Toisaalta, filosofian parissa
kierrätys on maailman tehokkainta.
Lähes mikään ei joudu koskaan hukkaan
ja miltei kaikki voidaan käyttää
aina yhä uudestaan ja uudestaan..

"Kabbalan parantava voima"
on kirjan nimi,
ja vaikka se onkin vaihtelua
buddhalaisiin vastaaviin opuksiin,
ei se tule koskaan parantamaan
yhtään ainutta ihmistä.
Paitsi ehkä uskosta kabbalan
parantavaan voimaan...

Taas yksi hullun suomalaisen
kristityn kirja Israelin täydellisyydestä
tavoittaa minut. Akateeminen
teos, vielä muka. Olen
tainnut lukeakin tätä
tieteellistä kristillistä siionismia
edustavan hullun tutkielman
Israelin juutalaisten loputtomasta täydellisyydestä.
Lähintä seinää vasten vain,
sanoo pohjalainen minussa.

Marcus Tullius Cicero ikuistaa ystävänsä
Titus Pomponius Atticuksen kirjaansa "Laeista";
yhdessä Marcuksen ja tämän veljen Quintuksen kanssa
Atticus on yli 2000 vuotta käyskentelevä
sen sivuilla, pohtien hyvien lakien olemusta.

Kirja jää kesken,
kolmannen triumviraatin syntyessä
Marcus Antonius asettaa Cicerot tapettavien listalle,
Octavianuksen ja Lepiduksen hyväksynnällä.
Octavianuksen, johon Marcus oli asettanut tukensa.
Molemmat veljekset murhataan.

Heidän ystävänsä Atticus, joka Marcuksen kirjassa
ylistää ystäväänsä vuosisadasta toiseen,
tämä rauhaa rakastava, syrjäänvetäytyvä miljonääri,
hän selviytyy ja säilyttää hyvät välit
Marcus Antoniukseen ja Octavianukseen,
eläen rauhassa heidän hallitsemassaan Rooman
valtakunnassa aina luonnolliseen kuolemaansa asti.

Koskaan hän ei rohkene tai halua moittia
heitä veljesten murhista,
ei pura suruaan Marcuksen irti hakatun pään
tai julkisesti näytteille asetettujen,
irti hakattujen käsien näkemisen vuoksi.
Ei. Hän jättää Cicerot taakseen,
antaa kuolleiden olla kuolleita.
Ja kuin meripihkassa säilyneen hyönteisen
Marcuksen kirjan fragmentit kuitenkin
kantavat hänet mukanaan tulevaisuuteen.

Puolipilvisen taivaan alla
synkkä ja vihreä päivä,
tuulta ja sadetta
jonka hetkittäin leikkaavat
auringonsäteiden terät.

Saapui ilta,
ja hehkuva Auringon kehrä
vajoaa puiden vihreyden taa,
ja jäljelle jää
vain metsänreunan ylle
verenpunainen loiste.

Pahuus viettelee etenkin heitä
jotka kiivaimmin julistavat hyvyyttään.
Mitä kirkkaampi sädekehä,
sen mädäntyneempi on mieli.

Kesäkuu, vihreää kaikkialla
ympärillä ja valkoiset
pilvet yllä, vesisade.

Kun katsoo tarkkaan
luontoa ympärillään,
näkee kesän keskellä
jo syksyn,
sen vielä heikon jäljen.

Pihan puiden vihreys,
ja kaiken sen keskellä
pari kellastunutta lehteä
yhdessä koivussa,
syksyn ensimmäinen merkki.

Ja mitä oli tuleva,
se tuli,
auringon pimentänyt pilvi,
äkkinäinen kylmyys
ja maailma
joka muuttui hämäräksi
vesipisaroiden pudotessa
kyynelten lailla.

Siihen kaikki päättyi,
äsken niin lämpimälle
nurmelle,
joka nyt kastui
kuoleman kosketettua
ja otettua pois
eletyn elämän.

Lopussa toivo, toivo ja elämä,
kirkkaan valon tuolla puolen
pimeydessä sataa hiljakseen
yöhön hukkuvia pisaroita.

Elämä on kuin kasa kellastuneita lehtiä
loppusyksystä kun se alkaa olla ohi.
Vuodet vuosien perään haalistuneet,
kaikki näyttää vähemmältä
kuin sen olisi luullut nyt näyttävän
ja sitten tuulenpuuska alkaa
jo puhaltaa kasaa hajalle
ja et viitsit nähdä vaivaa,
annat tuulen tehdä mitä tuuli tekee.

Vielä vihreää,
vielä kesä,
auringonpaistetta ja lämpöä,
ja kaiken keskellä jo syksy,
aina ensin kellastuva pihakoivu
täynnä keltaisia lehtiä
vasten katajien vihreyttä.

Herakles polttaa tuskan pois,
se palaa hänen ruumiinsa myötä.
Hänen suoniaan jäytävän myrkyn
liekit nuolevat lihan mukana poissa.
Lopussa koittaa vapautuksen myötä
palkinto, kuoleman sijasta elämä,
paikka Olympoksella Haadeksen
varjojen sijaan. Elämänsä
liekeissä polttaneesta tulee jumala.

Päivät seuraavat toisiaan,
ja taas aurinko hehkuu oranssinpunaisena
taivaanrannassa,
nousee jossakin muualla
jossa yö on väistymässä.
Pallo pyörii välittämättä
sen pinnalla tappelevien
ihmisten nujakoinneista.
Aurinko laskee ja aurinko nousee,
ja ihmiset vuodattavat verta,
päivästä toiseen
antavat lasten kuolla nälkään
ja länsimaissa voitettuihin tauteihin,
antavat jäätiköiden sulaa
ja savusumujen peittää Aasian.
Kaikki on hyvin,
pallo pyörii,
aurinko laskee ja nousee
ja ihmiset tappelevat
pallon pinnalla,
piirrellen rajoja
joita ei avaruudesta näe.

Toivo mitä toivot,
menetät kuitenkin kaiken
etkä saa mitään tilalle.
Tyhjin käsin astut olemattomuuteen.