Missä ovat he jotka elivät ennen meitä,
niin moni on kysynyt tätä.

Missä he ovat?
He ovat poissa,

poissa ja täällä,
muistoina mielessämme,

soluissamme heidän geeninsä,
ympärillämme heidän tekojensa jäljet,

maailma johon jokainen polvi
on jättänyt jälkensä,

jokainen ihminen oman jälkensä,
aluksi pienen,

mutta ajassa yhä kauemmas leviävän,
jolla on rajana vain ihmiskunta.

Unohtuneiden ihmisten teot
ovat meidän olemassaolomme syy.

Minun elämäni, minun kuolemani,
turhia ja vailla arvoa.
Niin kuin sinunkin,
niin kuin sinunkin...

Kaikki haipuu tyhjyyteen,
ja pian tyhjyys on kaikki.
Sinä olet yhtä hukassa
kuin minäkin.

Päivät kulkevat kohti loppuani,
ja minä kuljen niiden mukana.
Päivä päivältä vähemmän elettävänä
ja yhä enemmän menneestä
katoaa muistojeni joukosta.
Niin päättyvät päiväni
tämän auringon alla,
tämän planeetan kamaralla,
ja minä olen poissa,
ja pian, pian
en ole koskaan elänytkään.

Valkoista lunta,
valkoista lunta niin kauas kuin silmä kantaa
tänä pilvisenä päivänä,
joka tekee havupuista mustia
ja saa ne kohoamaan synkkinä
kohti matalaa taivasta.
Tähän väliin,
vähäisten värien päivään,
rusentuu ihminen.