Syksy ja kesä,
molemmat täällä,
kohtaavat
kellastuneessa koivunlehdessä,
joka lentää hetken
tuulen mukana
hohtaen auringonsäteissä.

Vapaus toivosta,
pelkän olemassaolon
sinänsä tunnustaminen.
Että vain se,
mikä on nyt,
on ja että
kaikki muu on epävarmaa,
etenkin tuleva.
Mutta ilman toivoa,
ilman tulevaisuutta,
ilman haaveita,
kun olemassaolosta
tulee pelkkää olemassaoloa,
on kaikki jo ohi,
sillä olemassaolo
saa merkityksensä siitä
mitä se saa aikaan.

Lehtipuut reunustavat
oranssina muurina tietä.
Pellon puolella ruoho
on vielä vihreää.
Tuuli tulee koleana ylitse
aukeiden,
saa aikaan oranssin sateen.
Jotenkin askeleeni
ovat tänään kevyitä;
ehkä se on auringonpaiste
joka syksyn keskellä
loistaa mieleeni.