Harrison Ford tulee hyökkäämään rohkeasti
ja epäröimättä Fallulahiin,
eikä pelkoa tappiosta ole,
eivätkä tällä kertaa pahat terroristit
pääse maailmanpoliisia karkuun.
Kuvataanhan tämä "Taistelu Fallulahista"
turvallisesti Hollywoodissa,
veri on erikoistehostemiesten aikaansaannosta
ja siltaan roikkumaan ripustetut
yhdysvaltalaisten palkkasotureiden poltetut ruumiit
on luonnollisestikin sensuroitu pois,
jottei ikäraja nouse liian korkealle.
Hollywood tarjoaa yhdysvaltalaisille
mitä hallitus haluaa:
mustavalkoisen sodan
jossa pahat ovat pahoja
ja arabeja,
jossa hyvät ovat hyviä
ja yhdysvaltalaisia,
ja sotilaat tekevät nöyrästi mitä käsketään,
purnaamatta vastaan
ja eivätkä varmasti tongi kaatopaikkoja
löytääkseen jotakin,
jolla suojata panssaroimattomia ajoneuvojaan
sissien iskuilta.
Elokuvaa katsellessaan varmaan Valkoisessa talossakin
harmitellaan, ettei oikeaakin sotaa voi sotia
Hollywoodissa.

Kuolemattomuudesta uneksuen
tavoittaen tavoittamatonta
joutui matkaamaan kauas
päästäkseen sinne mistä lähti,
nähdäkseen sen uuden silmin,
sekä kohtalonsa Gilgamesh.

Yön pimeydestä vesipisaroiden ropina,
sateen ääni joulukuussa.
Enää viisi päivää jouluaattoon
ja täällä pimeässä maassa
sataa vettä, valkoinen lumi
on poissa ja karu maa on paljaana katseille.
Talven tilalla yllättäen syksy,
sen ankeus ja epätoivo
talven kylmän ankaruuden tilalla.

Vanhoilla kärsimyksillä
luullaan oikeutettavan uudet,
toisille aiheutetut.

Sortajat määkivät kuin lampaat,
kiirehtivät esittelemään omia kärsimyksiään;
on se kauheaa kun alistetut
eivät ymmärrä olla taistelematta vastaan!

Ja sitten ne vielä tappavat ihmisiä!
Kauheaa, kauheaa...
Ja kyllä se on niin väärin
jos miehitetyssä maassa tapetaan
miehittäjien sotilaita!
Kyllä sen jälkeen voikin jo rauhassa
summamutikassa tulittaa siviilikohteita!

Kyllähän sorrettujen pitäisi tietää,
että tänä päivänä saa tappaa
vain "taistellessaan juutalais-kristillisten
arvojen puolesta Saatanaa vastaan",
kuten Yhdysvaltain armeijan
erikoisjoukkojen kenraali sanoi
"terrorismin vastaisesta sodasta."

Miten kirjoittaa jotakin
mitä kukaan ei ole ennen kirjoittanut,
miten ilmaista uudella tavalla se
mikä on jo kerrottu?

Kerron sen, mikä on jo kerrottu,
kuvaan sitä, mikä on jo kuvattu,
vedän johtopäätökset
jotka on tehty monesti ennenkin,

en luo uutta,
toistan vanhaa,
en pystytä perustuksia,
laitan vain yhden laatan katolle
muiden joukkoon.

Muisti avaa portit menneeseen,
mielikuvitus luo tulevaisuuden eteemme.
Monesta mahdollisesta tulevaisuudesta
elämämme toteuttaa yhden;
sen tallentaa muisti sirpaleina
ja mielemme kokoaa sirpaleista
menneisyytemme.

Ei maailmaa muuteta runoilla,
maailmaa muutetaan aseilla.
Yksi aseistettu ihminen
voi muuttaa maailmaa enemmän
kuin kaikki maailman runoilijat yhteensä.

Runoilijat ovat voimattomia ja heikkoja,
heidän kaikki sanansa vie tuuli,
hukuttaa alleen median sähköinen myrsky.
Yhden laukauksen voi kuulla koko maailma.

Talvi on vihdoinkin tullut,
painanut lumisen sinettinsä maahan
osoitukseksi omistajuudestaan.
Ja kirkastunut maisema
on jättänyt lumen alle
väsyneen vuoden,
luonnon jonka syksy riisui
räsyisiksi käyneistä vaatteistaan.

Kuin jossain lännenelokuvassa
ihmelääkettä vankkureistaan
autiomaakaupungin asukkaille
myyvä huijari,
joka lupaa sen auttavan kaikkeen,
myy Yhdysvallat demokratiaa
muualle maailmaan,
omaa kotona tehtyä sekoitustaan
joka sopii Yhdysvaltain mukaan kaikille
ja on apu kaikkiin ongelmiin.

Ja kun sitten totuus paljastuu,
että lääke ei auta vaan pahentaa asioita,
onkin lipeäkielinen liikemies
kauppaamassa demokratiaa jo toisaalla,
ehkä itsekin uskoen
kun sanoo,
ettei vika ollut lääkkeessä
vaan sen ostajissa.

Yhdysvaltalaiset tuntuvat pitävän sotaa
toimintaelokuvana -
huonona sellaisena,
nimeä myöten,
joka tulee suoraan videolle ja dvd:lle
valkokankaalla käymättä.
.

Operation Phantom Fury
on tämänkertaisen nimi.
Ei tarvitse suomentaa,
sehän ei ole nykyään tapana,
lisätään vain selittävä loppuosa
nimen perään suomeksi,
tässä tapauksessa:
Operation Phantom Fury -
Fallulahin kaupungin valtaus.

Yli satatuhatta näyttelijää,
kymmenentuhatta yhdysvaltalaista sotilasta
pääosassa,
mutta sen varastaa Maan Isä Ovaalihuoneessa
jos homma menee hyvin,
jos ei -
no, joku kenraali saa konnanroolin,
joka vielä on varattu irakilaisille
ja Bagdadissa päitä katkovalle jordanialaiselle.

Yksi juttu on kuitenkin varma:
Jatko-osa on jo suunnitteilla.

Joen varrella puut menettäneet lehtensä maalle,
taivas kietoutunut harmaisiin pilviin
joen yllä,
jonka tumma pinta
ei heijasta mitään,
ei paljasta mitään syvyyksistään.
Tuuli on kolea,
tulevasta lumesta kuiskiva viima,
talven airut pohjoisesta.
On hetki syksyn ja talven välissä.
Värinsä kadottanut maa
vielä ilman lumen valkoista vaippaa.

Mikä minä olen?

Olenko muiden,
maailman ja menneisyyden
muovaama,

vai teenkö itseni?

Onko minulla kyky
olla huomenna toinen ihminen?
Onko minulla voimaa
olla huomenna toinen ihminen?

Ovatko tekemäni valinnat
aitoja,
vai onko jokainen
tienhaara elämässäni
ollut harhaa,
jokainen päätös
jo ennalta selvä,
vain yksi tie
ja vain yksi loppu?

Märkää, vetistä, pimeää.
Syksy. Taivaalla tähdet kirkkaita pisteitä,
fotoneja vuosikymmenten ja -satojen takaa.
Maailma on harha, sen kiinteys ja samanaikaisuus
illuusio. Näemme hiukkasia, emme hehkuvia kaasupalloja
silmillämme, me tunnemme kätemme alla puun kiinteyden,
kiven kovuuden, kuinka vesi väistyy kätemme tieltä
ja ottaa sen sisäänsä, ja kuitenkin
kaikki on vain samaa alkeishiukkasten puuroa.
Kaikki mitä näemme on harhaa ja totta,
kaikki on ja kaikki on vain verho
meidän ja toden välissä.
Ja me erotamme itsemme tästä,
vaikka me olemme yhtä ja samaa,
eivät meidän ruumiidemme atomit
ole erossa ympäristömme atomeista.
Mekin olemme totta ja samalla kertaa harha,
palanen kokonaisuutta,
joka kuvittelee olevansa
yksinään kokonainen.

Ennen vanhaan kansoilla ja heimoilla
oli tapana kutsua itseään ihmisiksi;
kun ihminen luotiin, luotiin heidät.
Muut? No, he olivat muita.

Vielä usein nytkin, niin minusta tuntuu,
kansat, heimot ja uskonlahkot
pitävät ihmisinä vain oman kuppikuntansa jäseniä,
ja heistäkin aika usein vain niitä,
jotka ovat kaikessa samaa mieltä
heidän itsensä kanssa.

Sellainen eläin ihminen on, suvaitsematon.
Ellet ole kuin minä, et ole mitään.

Yhdysvaltalaisten mielestä
kaikki murhat eivät ole murhia,
israelilaisten mielestä
kaikki murhat eivät ole tuomittavia,
suomalaisten toimittajien
mukaan jotkin murhat ovat hyväksyttäviä,
suomalaisten poliitikkojen mukaan
jotkin valtiot ovat oikeutettuja murhaamaan.
Israelilaisten sotilaiden mukaan
voitto oikeuttaa joukkomurhan,
Yhdysvaltain presidentin mukaan
jatkuvat murhat velvoittavat maailman
kiitollisuudenvelkaan ne tekevää
sarjamurhaajaa kohtaan.

Nykyään julistetaan kiivaasti,
taholta kuin taholta,
ettei ole olemassa hyviä terroristeja.

Kumma kyllä, moni näin julistavista
tuntuu hyväksyvän terrorin
kun sitä harjoitetaan asepuku päällä
tai ainakin jonkin valtion nimissä.

Vieläpä niin, että jos valtio
murhaa ihmisiä terrorihyökkäyksissä,
he julistavat sen oikeutta tehdä näin,
ja jos tämän valtion omia kansalaisia
kuolee heidän alistamiensa ihmisten terrori-iskuissa,
niin alkaa hirvittävä itku ja parku
näiltä samoilta tahoilta.

Heidän mielestään terrori-iskuilla
ei voi koskaan olla oikeutusta,
mutta kun valtio harjoittaa valtioterrorismia,
niin jo sille löytyykin oikeutusta.

Kun entinen terroristijohtaja lähettää
helikoptereita ampumaan ohjuksia asuinalueelle,
häntä ylistetään. Jos hänen terroristikollegansa
vastaavat itsemurhaiskulla asuinalueelle,
niin heidät tuomitaan samojen henkilöiden toimesta,
jotka puolustavat entistä terroristijohtajaa,
nykyisin suurta kansaansa suojelevaa "mestaripoliitikkoa".

Entinen terroristijohtaja kun taistelee terrorismia vastaan,
vaikka se onkin hänen oman valtionsa kylvämää,
ja vaikka väkivallan loppuminen riippuukin vain heistä,
niin yllättäen väkivallan syypäitä ovatkin heidän alistamansa,
joita vaaditaan lopettamaan sortajiensa vastustaminen,
koska hyviä terroristeja ei ole
ja sorretuilla ei ole oikeutta puolustaa itseään
(toisin kuin sortajilla),
sanoi kansainvälinen laki mitä tahansa;
näin julistaville on kuitenkin loputtomasti hyviä sotilaita,
jotka tappavat aseettomia siviilejä,
naisia, lapsia ja vanhuksia monta kertaa enemmän
kuin terroristit,
mutta asepuku tai "oikeanvärinen" lippu tekevät heistä syyttömiä
näille ihmisille, joiden vankka uskomus on
ettei ole olemassa hyviä terroristeja,
mutta ilmeisesti paljon hyviä sotarikollisia.

Ja niin kävi Belsanissa,
että niin sissit kuin valtiovalta
eivät lasten vuoksi
antaneet periksi
vaan yhdessä heidät uhrasivat
sodan jumalille.

Lapsia on helppo ampua
Belsanissa, Rafahissa, Groznyissa
ja kaikkialla
koska he harvemmin
tapaavat ampua takaisin.

Eivät kenraalit sodi,
he päättävät hyökkäyksistä,
he päättävät puolustuksesta,
ja katsovat sitten kartoistaan
miten kävi.

Terrorismin vastainen sota,
on siinäkin käsite,
mutta kun yhdysvaltalaiset ovat asialla,
nämä tietämättömyydessään vahvat,
ei kai sovikaan odottaa
että he tajuaisivat
sodan siittävän terrorismia,
pommin olevan köyhän risteilyohjus,
ja kaiken takana olevan asioiden
joita ei aseilla ratkaista,
jos ei sitten tapeta kaikkia
toiselta puolelta.

Kun kommmunismin peikko katosi
tarvittiin uusi,
ja löydettiinhän se,
islam,
ja vieläpä kävi niin mukavasti
että olikin tutut kaverit vastassa,
kaverit,
joiden kanssa kaadettiin
Neuvostoliittoa ja pistettiin
Afganistania kivikauteen,
vapauden nimissä silloin,
vapauden nimissä nytkin
taistellen,
mitä nyt eri puolilla.