torstaina, joulukuuta 27, 2012

Sumu ruskeiden peltojen yllä,
hämärä, kosteat lehdet kellastuneina
maassa ja teiltä liikenteen ääni,
ihmisen koneiden ääni ylitse marraskuun
tihenevän hämärän.
Hetken auringonpaistetta,
puimuri ajelee edestakaisin pellolla.
Syksy. Sadonkorjuu. Vesisadetta.
Jonakin päivänä peltojen tilalla
kohoaa taas metsä.
Luen, kirjoitan, teeskentelen eläväni,
illalla tien tomussa
kuvittelen hehkuvani Auringon säteissä,
puhdistuvani.
Kesäkuu, niin nopeasti
olit ohi, on heinäkuu,
pitkät raukeat illat
kuiskien vanhenevasta vuodesta.
 
Puhdas kirkkaus, luonnon
vasta herännyt hehku -
kesäkuu, ne ovat poissa.
 
Heinäkuu, kesän iltapäivä.
SYNTYMÄPÄIVÄN JOHDOSTA 29.06.2012

Näin varhain elämä on vielä loputtomia lupauksia täynnä,
se voi ottaa vielä minkä suunnan tahansa. Se on
kuin koskematon manner, jolle ihmisen jalka on vasta
varovasti rannikolla astunut.
Vain pieni osa siitä, mikä on mahdollista, voi toteutua.
Jokainen askel pois tuolta rannikolta, kohti elämän
taivaanrannassa kohoavia sinertäviä aikuisuuden huippuja,
joiden rinteillä kohoavat nuoruuden koskemattomat metsät,
tulevat vähentämään niiden lupausten määrää,
jotka voivat toteutua. Sillä elämä on rajallinen,
yhden asian saavuttaminen sulkee kymmenen tai sata
muuta pois mahdollisuuksien joukosta.
Mutta nyt askeleet vievät vasta pois rannan ja syntymän tyrskyistä,
varhaisimman lapsuuden hiekkadyyneiltä kohti rannikon
avaria tasankoja. Nyt ja vielä monta vuotta tulevaisuuteen
hitaasti virtaavat joet antavat elämälle suunnan rannikolta
kohti noita kaukana, yhä pienen katseen ulottumattomissa,
olevia vuoria.
Pilvien aamu, kolea
huhtikuu, sireenin silmut
ihmetyksen aihe, viime
syksyn ruoho, kellastunut.

keskiviikkona, joulukuuta 26, 2012

Yhdysvalloissa juhlivat joulua
omaan tapaansa, ampumalla palomiehiä.
Ihmisten henki ei ole mitään
aseiden vapauden rinnalla.
Jeesuskin olisi pelastunut ristiltä
jos olisi kantanut aseita.
Kuu kirkas, kirkas
sinisten hankien yllä,
niin pitkiä varjot
jouluyönä,
puiden,
ihmisten.

lauantaina, joulukuuta 01, 2012

Lumi, muta, ruoho viime syksyn;
valkoista, tummanruskeaa, haalean keltaista.
Yhä samat ajatukset, yhä sama
menetys, tuska ja hatara toivo
uudesta keväästä.
Ainoa paperikaapu
joka Bashõn kuun katseluretkillä
tämän mukana kulki
taisi olla paperille
siveltimillä kirjoitettu.

Kuuluisa mies, aatelin
ja suurporvariston lemmikki,
kun tuskin joutui
köyhien asuissa
kevään, syksyn viimoissa kulkemaan.

Mutta runoilijan
täytyi kirjoituksissaan
muistaa roolinsa,
antaa sen astua
todellisen itsensä eteen.

Nyyhkimään äitinsä valkoisten
hiusten eteen, vuosia
tämän kuoleman jälkeen,
kun ei ollut käynyt tätä
tämän eläessä vuosikymmeneen
katsomassa.

Hylkäämään lapsen
turvattomana nälkään
ja kuolemaan, ja
sitten kirjoittamaan
siitä, luettavaksi
johonkin juhlaan.
Harmaa taivas, pilvien taivas,
mudan ja lumen maa;
välissä hitaasti putoava lumisade,
ihminen, joka ei tiedä,
putoaako vai nouseeko?
Yö, unessa maa,
sade ja muistot
pimeyteen hukkuvat.
Puiden oksilta putoilevat
vesipisarat hämärässä,
maassa vasta satanut lumi
johon painuvat jälkemme
muistojen lailla,
tulevaisuuden pois
pyyhittäväksi.
aamu, lumi tomukerroksena
maassa
pihan koivut ja haavat ojentavat oksansa
lehtiensä ylle

hämärän hetkien kolea tuuli
on vaiennut
mielen pinnan alla
lepäävät muistot
kuin kivet matalan lammen
kirkkaan kylmän veden
alla
Marraskuun aamun hämärä
kalpenee hitain vedoin,
pihanurmella lehtien ruskea matto
kasvaa hitaasti
jokaisen tuulenpuuskan myötä.
Männyn latvassa pilviin
kelmeä Kuu kietoutuu,
alla varjoissa nukkuu maa,
hämärä kevein vedoin
illan yöksi syventää.
Yö, lumeton marraskuun maisema pilvien alla,
päivän sateiden jälkeen puiden oksilta
putoilee hiljakseen sadepisaroita,
niiden ropina ylitse metsäntakaisen maantien
autojen melun.
Huhtikuun hanget
kirkas aurinko
hehkuva lumi
 
mudassa sulaneet tiet
kun kävelee
kun elää
sotkee itsensä
 
tämän maailman
totuuden kanssa
           
ja hehkuva Aurinko
valo ja puhtaat hanget
mene niihin kahlaamaan
polta itsesi
Valkoiset hanget,
siniset hanget,
        
iltapäivän pitkät varjot,
auringon kultainen keihäs
halki varjojen
 
valaisten sulavan lumen,
kevääseen sulavan mielen.
Miten saisimme vilpoisat huoneet,
kysyi Tyyne Saastamoinen runossaan vuonna 1978,
                    
ja helppoahan se on,
Suomessa, useimpina päivinä,
 
tänäänkin vain avata ovet ulos asti auki
helmikuun alkuillan sammuvaan valoon,
 
antaa talven tulla
ja tuoda kylmä kirkkaus
 
mieleen, keuhkoihin ja säkeisin,
vilpoisat huoneet,
 
auki hämärän
tuolle puolen.
Matalat hanget
valkoiset aallot
pilvikatto
kuin jäätynyt meri
ihminen
kari aaltojen murtua
murentaa