Kahvinkeitin naksuu keittiössä,

tietokone humisee -

siinä lokakuun aamuyön äänet,

tasaiset kuin sähkövalo

joka sulkee pois yön,

ajaa sen nurkkiin ja käytävään

vailla lamppua, ulos

missä äänettömänä

yö lepää raskaana maan yllä

kuin kahvi maljassaan,

kitkeränä, siemaus

siemaukselta väheten.

12.10.2018

Kirjastossa sattuu käsiin Saarikosken runot vuosilta 1958-1962,

lähes varmasti sama kappale jota selailin

ja ihmettelin opettajalleni joskus vuonna 1989.

Hän, herännäisiä, sanoi jotakin lievästi huvittavaa

joka on livennyt käsistäni kuin Proteus

jättäen jälkeensä vain kalansuomujen tuoksun.

Ennen sitä olin lukenut

vain Leinoa, Sarkiaa ja vastaavaa - 

törmäsin modernismiin niillä sivuilla, valkoisilla

ja arkkitehtoonisilla luomuksilla, funkkistalo kirjan

muodossa. Sen jälkeen tulivat Haavikot, Mannerit ja muut.

Nyt täällä, poistokirjojen joukossa, Meriluodon ja Viidan,

Tabermannin ja Turtiaisen keskellä. Takana yhä

lainauskortti. Mietin minkä neljästä

numerosta takaa löytyy se penikka, jolle

tekisi mieli karjua

kaiken sen takia mitä se oli

tehnyt, jättänyt

tekemättä ja mitä se tulee vielä

tekemään. Vien tiskille kuusi kirjaa,

Saarikosken Meriluodon, Viidan, Tabermannin

ja kahden Turtiaisen kera.

Ei niitä kukaan lue

eikä osta, sanoo kirjastovirkailija,

antaa viedä pois ilmaiseksi

palan lapsuuttani

kun tarvitsevat tilaa.

Oli se typerä kakara, silloin 1989,

mutta vielä pahempi siitä tuli.

12.10.2018

Ennen nukahtamistani

sommittelin mielessäni runoa.

Tämähän täytyy kirjoittaa muistiin,

ajattelin

ennen kuin nukahdin. Meni

yksitoista tuntia ja

minä heräsin. Enhän

minä muistanut sitä

hemmetin runoa, enkä

muistakaan nyt paitsi

sanojen lailla

joita tiirailee kirjekuoren lävitse

valoa vasten. Jotain

muistiin on kirjoitettu,

mutta ei siitä selvää saa.

Kirjoitan sitten

runon runon unohtamisesta, enkä

ensimmäistä kertaa.

12.10.2018

On aamu.

Ulkona, ikkunoiden takana, pelkkää

mustaa. Aamu

kahvi mukissa

ennen maidon kaatamista.

Pilvien takaa

Aurinko tulee läikyttämään

haalean maitonsa

ylitse värisevän lokakuun.

Ikkunoiden taakse

suljettuna,

kuin mukissa, syysaamu.

Kuka sen

joisi pois sieltä?

12.10.2018

Surusi minä sinulle annan

ja sinulle hopeisella

vadilla kannan

ja jalkoihisi lasken.

Sinä sanot:

"Voi, tämä on aivan liikaa."

Hopeaisella vadilla

hopeiset kyyneleet

kimmeltävät.

11.10.2018

MYÖHÄINEN SYKSY

Lepät ja katajat lehtensä

mustaan virtaan laskeneet,

vain rinnalla pellon ja tien

yhä kalpeassa kullassa koivut.

Kuin kädet luurankojen

taivaisiin kohotetut oksat

katajien ja leppien, ja yllä

on taivas harmaa ja sokea.

Mustana virtaa nopsaan vesi

rotkossa, mustina nousevat

kuuset rinteitä kohti missä

kullassa värjöttelevät koivut.

09.10.-10.10.2018

SALINGER

Mustasukkaisena omille kirjoilleen

hän pakeni sanojaan,

teki itsestään arvoituksen

jotta kohoaisi ihmisenä

niiden ylle. Minä

olen suurin työni, päätti

ja kätkeytyen kutsui

kuuluisuutta. Olen

Sfinksi keskellä autiomaata,

arvoitus vailla ääntä,

tulkaa ja unohtakaa

minkä teille esitin.

Antakaa sanojeni kuolla

jotta minä eläisin.

06.10.2018

LOUKUSSA

Elämässämme me olemme

elävältä haudatut,

turhaan arkkumme kantta takoen

ja apua huutaen,

tuntien maan raskaan painon

ja kohtalomme toivottomuuden.

Kuolemassa me

vaikenemme, kätemme

lakkaa takomasta ja äänemme

hiipuu. On vain

rottien rapina

pimeässä ennen tyhjyyttä.

06.10.2018

ISÄLLE

En itkenyt kun pappa kuoli,

koska en ymmärtänyt mitä kuolema merkitsi,

sanoo lapsenlapsesi, nyt

yhdeksän. Hän

oli seitsemän

kun kuolit, kun

lähetin sinut sänkyysi magnesium-tabletin

ja vesilasillisen kera;

valitit selkääsi ja niskaasi,

ja sydämesi oli sairas.

Nyt en halua enää käydä

missä pappa asui, sanoo

lapsenlapsesi, koska se on liian surullista.

Sinun kanssasi

minä menetin heidätkin.

04.10.2018