Märkää, vetistä, pimeää.
Syksy. Taivaalla tähdet kirkkaita pisteitä,
fotoneja vuosikymmenten ja -satojen takaa.
Maailma on harha, sen kiinteys ja samanaikaisuus
illuusio. Näemme hiukkasia, emme hehkuvia kaasupalloja
silmillämme, me tunnemme kätemme alla puun kiinteyden,
kiven kovuuden, kuinka vesi väistyy kätemme tieltä
ja ottaa sen sisäänsä, ja kuitenkin
kaikki on vain samaa alkeishiukkasten puuroa.
Kaikki mitä näemme on harhaa ja totta,
kaikki on ja kaikki on vain verho
meidän ja toden välissä.
Ja me erotamme itsemme tästä,
vaikka me olemme yhtä ja samaa,
eivät meidän ruumiidemme atomit
ole erossa ympäristömme atomeista.
Mekin olemme totta ja samalla kertaa harha,
palanen kokonaisuutta,
joka kuvittelee olevansa
yksinään kokonainen.

Ennen vanhaan kansoilla ja heimoilla
oli tapana kutsua itseään ihmisiksi;
kun ihminen luotiin, luotiin heidät.
Muut? No, he olivat muita.

Vielä usein nytkin, niin minusta tuntuu,
kansat, heimot ja uskonlahkot
pitävät ihmisinä vain oman kuppikuntansa jäseniä,
ja heistäkin aika usein vain niitä,
jotka ovat kaikessa samaa mieltä
heidän itsensä kanssa.

Sellainen eläin ihminen on, suvaitsematon.
Ellet ole kuin minä, et ole mitään.

Yhdysvaltalaisten mielestä
kaikki murhat eivät ole murhia,
israelilaisten mielestä
kaikki murhat eivät ole tuomittavia,
suomalaisten toimittajien
mukaan jotkin murhat ovat hyväksyttäviä,
suomalaisten poliitikkojen mukaan
jotkin valtiot ovat oikeutettuja murhaamaan.
Israelilaisten sotilaiden mukaan
voitto oikeuttaa joukkomurhan,
Yhdysvaltain presidentin mukaan
jatkuvat murhat velvoittavat maailman
kiitollisuudenvelkaan ne tekevää
sarjamurhaajaa kohtaan.