Sumu ruskeiden peltojen yllä,

hämärä, kosteat lehdet kellastuneina

maassa ja teiltä liikenteen ääni,

ihmisen koneiden ääni ylitse marraskuun

tihenevän hämärän.

Hetken auringonpaistetta,

puimuri ajelee edestakaisin pellolla.

Syksy. Sadonkorjuu. Vesisadetta.

Jonakin päivänä peltojen tilalla

kohoaa taas metsä.

Luen, kirjoitan, teeskentelen eläväni,

illalla tien tomussa

kuvittelen hehkuvani Auringon säteissä,

puhdistuvani.

Kesäkuu, niin nopeasti

olit ohi, on heinäkuu,

pitkät raukeat illat

kuiskien vanhenevasta vuodesta.
 

Puhdas kirkkaus, luonnon

vasta herännyt hehku -

kesäkuu, ne ovat poissa.
 

Heinäkuu, kesän iltapäivä.

SYNTYMÄPÄIVÄN JOHDOSTA 29.06.2012

Näin varhain elämä on vielä loputtomia lupauksia täynnä,
se voi ottaa vielä minkä suunnan tahansa. Se on
kuin koskematon manner, jolle ihmisen jalka on vasta
varovasti rannikolla astunut.

Vain pieni osa siitä, mikä on mahdollista, voi toteutua.
Jokainen askel pois tuolta rannikolta, kohti elämän
taivaanrannassa kohoavia sinertäviä aikuisuuden huippuja,
joiden rinteillä kohoavat nuoruuden koskemattomat metsät,
tulevat vähentämään niiden lupausten määrää,
jotka voivat toteutua. Sillä elämä on rajallinen,
yhden asian saavuttaminen sulkee kymmenen tai sata
muuta pois mahdollisuuksien joukosta.

Mutta nyt askeleet vievät vasta pois rannan ja syntymän tyrskyistä,
varhaisimman lapsuuden hiekkadyyneiltä kohti rannikon
avaria tasankoja. Nyt ja vielä monta vuotta tulevaisuuteen
hitaasti virtaavat joet antavat elämälle suunnan rannikolta
kohti noita kaukana, yhä pienen katseen ulottumattomissa,
olevia vuoria.

Pilvien aamu, kolea

huhtikuu, sireenin silmut

ihmetyksen aihe, viime

syksyn ruoho, kellastunut.

Yhdysvalloissa juhlivat joulua
omaan tapaansa, ampumalla palomiehiä.

Ihmisten henki ei ole mitään

aseiden vapauden rinnalla.

Jeesuskin olisi pelastunut ristiltä

jos olisi kantanut aseita.

Kuu kirkas, kirkas
sinisten hankien yllä,

niin pitkiä varjot

jouluyönä,

puiden,

ihmisten.

Lumi, muta, ruoho viime syksyn;

valkoista, tummanruskeaa, haalean keltaista.

Yhä samat ajatukset, yhä sama

menetys, tuska ja hatara toivo

uudesta keväästä.

Ainoa paperikaapu
joka Bashõn kuun katseluretkillä
tämän mukana kulki
taisi olla paperille
siveltimillä kirjoitettu.

Kuuluisa mies, aatelin
ja suurporvariston lemmikki,
kun tuskin joutui
köyhien asuissa
kevään, syksyn viimoissa kulkemaan.

Mutta runoilijan
täytyi kirjoituksissaan
muistaa roolinsa,
antaa sen astua
todellisen itsensä eteen.

Nyyhkimään äitinsä valkoisten
hiusten eteen, vuosia
tämän kuoleman jälkeen,
kun ei ollut käynyt tätä
tämän eläessä vuosikymmeneen
katsomassa.

Hylkäämään lapsen
turvattomana nälkään
ja kuolemaan, ja
sitten kirjoittamaan
siitä, luettavaksi
johonkin juhlaan.

Harmaa taivas, pilvien taivas,

mudan ja lumen maa;

välissä hitaasti putoava lumisade,

ihminen, joka ei tiedä,

putoaako vai nouseeko?

Yö, unessa maa,
sade ja muistot
pimeyteen hukkuvat.

Puiden oksilta putoilevat
vesipisarat hämärässä,
maassa vasta satanut lumi
johon painuvat jälkemme
muistojen lailla,
tulevaisuuden pois
pyyhittäväksi.

aamu, lumi tomukerroksena
maassa
pihan koivut ja haavat ojentavat oksansa
lehtiensä ylle

hämärän hetkien kolea tuuli
on vaiennut
mielen pinnan alla
lepäävät muistot
kuin kivet matalan lammen
kirkkaan kylmän veden
alla

Marraskuun aamun hämärä
kalpenee hitain vedoin,
pihanurmella lehtien ruskea matto
kasvaa hitaasti
jokaisen tuulenpuuskan myötä.

Männyn latvassa pilviin
kelmeä Kuu kietoutuu,
alla varjoissa nukkuu maa,
hämärä kevein vedoin
illan yöksi syventää.

Yö, lumeton marraskuun maisema pilvien alla,
päivän sateiden jälkeen puiden oksilta
putoilee hiljakseen sadepisaroita,
niiden ropina ylitse metsäntakaisen maantien
autojen melun.

Huhtikuun hanget

kirkas aurinko

hehkuva lumi
 

mudassa sulaneet tiet

kun kävelee

kun elää

sotkee itsensä
 

tämän maailman

totuuden kanssa
           

ja hehkuva Aurinko

valo ja puhtaat hanget

mene niihin kahlaamaan

polta itsesi

Valkoiset hanget,

siniset hanget,
        

iltapäivän pitkät varjot,

auringon kultainen keihäs

halki varjojen
 

valaisten sulavan lumen,

kevääseen sulavan mielen.

Miten saisimme vilpoisat huoneet,

kysyi Tyyne Saastamoinen runossaan vuonna 1978,
                    

ja helppoahan se on,

Suomessa, useimpina päivinä,
 

tänäänkin vain avata ovet ulos asti auki

helmikuun alkuillan sammuvaan valoon,
 

antaa talven tulla

ja tuoda kylmä kirkkaus
 

mieleen, keuhkoihin ja säkeisin,

vilpoisat huoneet,
 

auki hämärän

tuolle puolen.

Matalat hanget
valkoiset aallot
pilvikatto
kuin jäätynyt meri
ihminen
kari aaltojen murtua
murentaa