Ainoa paperikaapu
joka Bashõn kuun katseluretkillä
tämän mukana kulki
taisi olla paperille
siveltimillä kirjoitettu.

Kuuluisa mies, aatelin
ja suurporvariston lemmikki,
kun tuskin joutui
köyhien asuissa
kevään, syksyn viimoissa kulkemaan.

Mutta runoilijan
täytyi kirjoituksissaan
muistaa roolinsa,
antaa sen astua
todellisen itsensä eteen.

Nyyhkimään äitinsä valkoisten
hiusten eteen, vuosia
tämän kuoleman jälkeen,
kun ei ollut käynyt tätä
tämän eläessä vuosikymmeneen
katsomassa.

Hylkäämään lapsen
turvattomana nälkään
ja kuolemaan, ja
sitten kirjoittamaan
siitä, luettavaksi
johonkin juhlaan.