Kirjastossa sattuu käsiin Saarikosken runot vuosilta 1958-1962,

lähes varmasti sama kappale jota selailin

ja ihmettelin opettajalleni joskus vuonna 1989.

Hän, herännäisiä, sanoi jotakin lievästi huvittavaa

joka on livennyt käsistäni kuin Proteus

jättäen jälkeensä vain kalansuomujen tuoksun.

Ennen sitä olin lukenut

vain Leinoa, Sarkiaa ja vastaavaa - 

törmäsin modernismiin niillä sivuilla, valkoisilla

ja arkkitehtoonisilla luomuksilla, funkkistalo kirjan

muodossa. Sen jälkeen tulivat Haavikot, Mannerit ja muut.

Nyt täällä, poistokirjojen joukossa, Meriluodon ja Viidan,

Tabermannin ja Turtiaisen keskellä. Takana yhä

lainauskortti. Mietin minkä neljästä

numerosta takaa löytyy se penikka, jolle

tekisi mieli karjua

kaiken sen takia mitä se oli

tehnyt, jättänyt

tekemättä ja mitä se tulee vielä

tekemään. Vien tiskille kuusi kirjaa,

Saarikosken Meriluodon, Viidan, Tabermannin

ja kahden Turtiaisen kera.

Ei niitä kukaan lue

eikä osta, sanoo kirjastovirkailija,

antaa viedä pois ilmaiseksi

palan lapsuuttani

kun tarvitsevat tilaa.

Oli se typerä kakara, silloin 1989,

mutta vielä pahempi siitä tuli.

12.10.2018