Märkää, vetistä, pimeää.
Syksy. Taivaalla tähdet kirkkaita pisteitä,
fotoneja vuosikymmenten ja -satojen takaa.
Maailma on harha, sen kiinteys ja samanaikaisuus
illuusio. Näemme hiukkasia, emme hehkuvia kaasupalloja
silmillämme, me tunnemme kätemme alla puun kiinteyden,
kiven kovuuden, kuinka vesi väistyy kätemme tieltä
ja ottaa sen sisäänsä, ja kuitenkin
kaikki on vain samaa alkeishiukkasten puuroa.
Kaikki mitä näemme on harhaa ja totta,
kaikki on ja kaikki on vain verho
meidän ja toden välissä.
Ja me erotamme itsemme tästä,
vaikka me olemme yhtä ja samaa,
eivät meidän ruumiidemme atomit
ole erossa ympäristömme atomeista.
Mekin olemme totta ja samalla kertaa harha,
palanen kokonaisuutta,
joka kuvittelee olevansa
yksinään kokonainen.