Mänttä

Miten voi ihminen, kerran taitettuaan erämaataipaleet jotka sen erottavat,

ja murtauduttuaan näin ulos Mäntästä,

palata sen ajan jähmettämille, autioille ja yksinäisille kaduille,

joissa harva ihminen, kuin eksyneenä, on nähtävissä

ja jokaista autoa tuntuu kuljettavan vieras, tietä ulos etsivä?

Ajatelkaa, kuinka surullinen ja ahdistava on Mänttä kesän kukkeudessakin -

ja sitten talven loputonta pimeyttä ja hämärää, lumisohjoa

samoilla lähes hylätyillä kaduilla, joilla kukaan

ei huomioi toisen olemassaoloa jos kaksi ihmistä osuu yhteen.

Niin harvassa ikkunassa on valo. Jokainen vuosi

tuntuu upottavan Mäntän yhä syvemmälle liikkumattomaan aikaan,

eristettynä, kaukana kaikesta paitsi Vilppulasta,

mutta mitä on Vilppula, paitsi epäonnistunut pako Mäntästä?

Loputon epäonnistuneiden elämien tuntu leijuu

kuin ennen tehtaiden savupiipuista tunkenut haju

kaiken yllä Mäntässä, ja kaiken se myrkyttää,

mutta ennen kaikkea toivon, sen uskon, että

kerran paettuaan Mäntästä voi olla palaamatta

sen hiekkaisten metsien saartamaan aikakuplaan,

jossa kaikki mikä elää, on sisältä kuollut

ja mikä on kuollut, on yhä läsnä, vallitsevana...

13.08.2015