Ei sentään Mänttä

Saan päänsäryn autossa matkalla Vilppulaan

lukiessani hetken aikaa

Kaarlo Sarkian runoja.

Kolea, vetinen päivä ja autiot tiet, autiot kadut.

Aikanaan, kesällä 1989, Sarkian Kootut Runot

innosti minut raapustelemaan runoja vihreäkantiseen vihkoon,

jonka vuotava komeron katto myöhemmin turmeli.

Nyt, jotenkin vatsanpohjaa kääntävästi ikävä 80-lukulaisuuden tuntu;

kuin aika ei olisi liikkunut täällä Vilppulankosken seudulla siitä,

kun isäukko oli kattoja korjaamassa.

Modernismi oli suurena vuotenaan 1956

pyyhkinyt lattiaa Sarkian kliseemäisellä

traagisen, alkoholisoituneen tuberkuulosipotilasrunoilijan maineella.

Ei autoja liikkeellä, ei ihmisiä,

aivan kuin joku noista lukemattomista romaaneista,

joissa päähenkilö herää huomaamaan kaikkien muiden ihmisten kadonneen.

En tiennyt tuota. Ja nyt... päänsärky.

Toisen runon kohdalla joudun jo luovuttamaan.

Kävelen sisälle, käyn vessassa pesemässä silmälasini,

ja kun poistun, kolme ihmistä aulassa kääntyy katsomaan,

silmäkontaktin virhe ja käännyn sivuun,

istun alas, otan Aku Ankan ja alan selailla.

Köyhän piian äpärä,

ja porvarien piireissä,

mutta sentään, ainakin juovuspäissään,

vastusti fasismia.

19.06.2015