Maksaläikkien myötä

Jostakin syystä mitä vanhemmaksi

suomalainen miesrunoilija tulee,

sitä enemmän hän kirjoittaa runoja

omasta (kuvitellusta) seksielämästään.

(Ellei sitten ole tosiuskovainen,

jolloin jumala ottaa seksin paikan.

Toinen pakenee kuolevaisuuttaan

uskontoon, toinen kehumalla

että kyllä vielä, pojat, vanhalla seisoo.)

Mitä minä sellaisella taiteella,

jossa viisi-, kuusikymppinen ukko kehuu

kuinka yhä baarista päädytään

kotiin hetekaa (ja se on aika usein

kirjaimellisesti heteka) narisuttamaan?

Mikähän helvetin nostalginen

fetisismi tuossakin fantasiassa on?

No, parempi sekin kuin heinälato.

Ja miksi, oi miksi

minun täytyisi olla kiinnostunut siitä?

Minne katosi luterilainen pidättyväisyys

kun sitä kerrankin tarvittaisiin

pelastamaan myötähäpeältä...

22.06.2015