TURSKIA ÖLJYSSÄ

Istun vessassa lukemassa Knut Faldbakkenin kirjaa, joka

minulla on ollut varmaan neljännesvuosisadan lukematta.

Ei ole koskaan tullut luetuksi Hamsunin Pania,

johon tämä oli jatko, joten ajattelin,

että en voi lukea tätäkään. No,

vitut siitä, ajattelin tänään

ja luin kaksikymmentä sivua. Ei hassumpaa

norjalaisen vuonna 1985 julkaisemaksi.

Muistan vielä nurin kääntyvät öljynporauslautat.

Harmaan meren keskeltä kohoavat elefantinjalat

harmaata taivasta vasten. Helikopterit säksättämässä.

Aallot, kylmät ja kovat kuin nyrkinisku.

Rannat jotka näyttivät käyvän jotain muinaista sotaa

merta vasten, tuomittua, tuomittuina murenemaan.

Jokin geologinen Ragnarök. Rajaton taivas ja ulappa,

ja jotenkin niin matala maa. Tuntui kuin

olisi pitänyt kulkea ryömien pitkin kiviä,

ihmisenmuotoinen sammal matamassa nopeutetussa elokuvassa.

Menneisyys elää jokaisen hemmetin kirjan sivuilla,

tai ainakin avain omiin muistoihin,

ajan ja mielikuvituksen vääristämiin.

Sen, mitä emme muista, me

keksimme, ja sen minkä me muistamme,

me muistamme väärin. Pakosta.

16.04.2018