He eivät voi ajoittaa häntä muuten
kuin kylmään aikaan, aikaan jolloin
jääkausi otti hänen maansa
otteeseensa, jolloin jäätiköt
etenivät ajaessaan tundraa edellään
ja metsät vetäytyivät etelään,
tässä maassa jossa hänen väkensä,
vähäiset, olivat eläneet eristyksissä
viisikymmentätuhatta vuotta,
ikuisesti, loputon menneisyys
takanaan, ja edessään... kuinka
he olisivat voineet muuta kuin
hämärästi olettaa loputtoman
tulevaisuuden tuon jään ja lumen
tuolla puolen? Mutta hän oli,
niin sanovat hänen luitaan
kärsivällisesti esiin kaivavat,
yksi viimeisistä, ei vain oman
eristetyn väkensä, vaan lajinsa,
tuomittu kivettymään kallioisessa
haudassaan hänen maailmansa
hiljetessä jäähän ja lumeen.
Ja me, jotka olimme neljätoistatuhatta
vuotta aiemmin tulleet Afrikasta
jousinemme ja keihäänheittovipuinemme
vain hävitäksemme viimeisen kerran,
antaen hänen väkensä pitkän yksinäisyyden
jatkua halki noiden runsauden vuosituhanten,
nyt pakkasen ja kiven ottaessa hänet
jään ja lumen edetessä pohjoisessa,
me levisimme läpi maailman, tehden
sen omaksemme, kaikkialla; me
leviämme ajassa ja paikassa yhä,
jään ja lumen paetessa edellämme.
15.09.2024
Runo Runoja Runot Runous Runoutta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti