Junanikkunan takana vihreä maisema
jatkuu katkeamattomana.
Pikkulapset mekastavat, yksi itkee.
Minun iässäni tämä on heille
yksi unohdettu lapsuuden päivä
muiden joukossa, ajalta
jolta heillä on vain muutamia muistoja.
Nyt he huutavat äitejään,
innoissaan tai huomionkipeinä.
Minä luen Mirkka Rekolan runoa
jossa dementoituneet vanhukset huutavat
vanhainkodissa äitejään,
niin kuin kerran kai tulevat
nämäkin lapset tekemään,
unohdettuaan koko elämänsä
tämän ajan jälkeen.
Ja ikkunan takana vihreä maisema
vaihtuu Oriveden ratapihan rappioon.