Bo Carpelanin jälkeen luin
Claes Anderssonin runokokoelman,
aatelismiehen jälkeen vasemmistolaisen
presidenttiehdokkaan, ja siinä missä
Carpelanin vanhuudenrunous oli
optimistista, Anderssonin kamppaili
optimismin ja pessimismin välissä;
Carpelanilla vain luonto tunkeutui
runoilijan oman itsensä tarkasteluun,
Anderssonilla maailma, isän murhaamat
lapset ja äiti, uutinen jonka muistin.
Carpelanille kuolema oli jotakin
joka tulisi tapahtumaan, tapahtuma
joka jättäisi kaiken ennalleen, poistaen
vain yhden hahmon maisemasta,
runoilijan. Anderssonilla kuolema,
kuolema joka on nyt tullut heille
molemmille, oli jo läsnä, repi maailmasta
osan irti, ihmisen kokoisen osan, maailma
hänelle oli täynnä ihmisen kokoisia
reikiä. Ja mitä saatoin ajatella?
Molemmat olivat oikeassa.
09.-10.04.2025
Runo #Runo Runoja #Runoja Runot #Runot Runous #Runous Lyriikka #Lyriikka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti