EN MAINITSE MANNIN TOHTORI FAUSTUSTA LAUKUSSANI

Luen Vonnegutin Teurastamo 5:ttä matkalla

takaisin kaupasta ja kirjastosta, metsä

nousee jokirotkon rinteitä vihreinä verhoina

ja kuin kirjan onneton paskiainen, olen

irrallaan ajassa, kuolleet asuvat taloissa

joissa tunsin rauhan menetettyinä vuosina,

ja he ovat enemmän elossa saarekkeillaan

seisovassa ajanvirrassa kuin minä, irrallani

kävelemässä alas mäkeä; alas mäkeä ja

ylös aikaa, kauemmas ja kauemmas hetkistä

jolloin saatoin avata ulko-ovet ja nähdä

tutut kasvot kahvipöytien ääressä. Elämä

ja maailma olivat silloin merkityksellisiä

tavalla jota ei tunnistanut, olihan se osa

kaiken kudosta, tietoisuus siitä. Ei sitä

ajatellut enempää kuin että hengitti ja nyt,

nyt yhtä kaukana kuin paineputkissa

singahtelevat viestit Chicagon katujen alla.

Sekin oli kerran tulevaisuus, Harrisonin

Ruostumatonta teräsrottaa ja muita myöten,

tuhansia vuosia viestikapseleita paineputkissa,

ja kerran olimme tulevaisuus mekin, kuten

kaikki ovat kerran tulevaisuus, tietävät

sen koko olemustaan myöten, kuten joki

tietää juoksunsa alavirtaan, tuntee kivet

virrassaan kuten ihminen luunsa joiden

yli hänen lihansa virtaa muuttuen, kasvaen,

kukoistaen kunnes tulevat nämä vuodet

alamäkeen kävelyä, kun saarekkeillaan

kuolleet juovat kahvia keskenään ja

puhuvat, puhuvat kuolleista ja meistä

jotka olemme kuoleva, ja olemme elävä

saarekkeillamme, miljoona, miljardi

meitä tietämättä kuolleemme, tietämättä

elämän pettäneen meidät tai meidän

elämän tai kumpikin toisensa; "Näin

se käy", toistaa Vonnegut, kuin alamäkeen

kävely mieli ja selkä muistoista raskaina,

kun nykyhetki, alati katoava, alati

ylävirtaan virtaava, mäkeä ylös juokseva,

kun nykyhetki mustana ja pohjattomana

takoo nyrkeillään päähämme, että

mekin kerran olimme paratiisissa

ja emme sitä tunnistaneet, ja nyt,

nyt meidän on se muistettava

tai ei hyvää seuraa, muistimme

tai emme, sillä hyvä on tässä maailmassa

meille menneisyyden yksi ominaisuuksista,

kuten onni ja ilo ja toivo ja niin

edelleen ja niin edelleen. Sen

armon antaa meille aika-avaruus,

että tätä hetkeä joka iäti karkaa

ja pysyy samana seipäänä sydämessämme,

että tätä hetkeä emme tule muistamaan

nostalgian kullanhohteen kehystämänä

kuten muistamme ryijyn isovanhempien

olohuoneen seinällä, kuten muistamme

hirvittävän vanhoiksi luulemamme vanhempamme

meitä nuorempina, vasta keski-ikää lähestyvinä,

juomassa kahvia kaikki neljä, ja puhumassa,

puhumassa kun ulkona paistaa aurinko

ja hakkaa kevään lämmin sade kattoa

ja pisarat valuvat pitkin ikkunalasia

tehden lapselle kartan tulevaisuuteen,

niihin ihmeisiin jotka hän sinne sijoittaa:

Keski-ikäisen kävelemässä väsyneenä

iltapäivän harmaudessa autioituvan kylän

tietä yhä alemmas, yhä alemmas aikaan,

kuin Wegenerin Grönlantiin haudannut

ja iäksi lumen ja jäätiköiden keskelle kadonnut

Villumsen, harvojen muistama. "Näin se käy",

Kurt, multiversumin monistama saarekkeillesi,

joista monessa iäti palaa Dresden.

03.06.2019