ISTUN KISSAN KANSSA VANHAINKODIN LUONA LUKEMASSA MANNIN TOHTORI FAUSTUSTA AURINKOISENA KESÄKUUN ILTANA

Ilman toivoa päättyvät elämät,

tiiliseinien sisään kesäillan valossa suljetut elämät,

valju hämärä huoneissa

joita valaisee jo sähkövalo,

heidän lapsuutensa ihme;

sammalta kasvavalla penkillä istuen

(kuinka harvoin, kuinka harvoin

heidät tuodaankaan tänne),

muistan kuinka äitini kertoi

sukulaismiehestä joka kuukausi ennen

kuolemaansa täällä

kertoi hänelle, itsekin jo tietämättään

kuolemaa vartalossaan kantaneelle,

kuinka oli leikkinyt vaarini kanssa pikkupoikina

1920-luvulla. Kuukausi

oli vielä noilla muistoilla aikaa,

sitten ei enää hämärää, ei sähkövaloa

karkottamaan pimeyttä, vaan

pimeys ja kaikkien muistojen häviö.

Enää eivät he leikkineet muistoissa,

ja kun muistot ja muistaja olivat poissa,

kun kuulija oli yhtä isänsä kanssa,

olivatko he koskaan leikkineet

noina päivinä Hirsilässä?

Menneisyys on olemassa vain

nykyisyyden kautta. Tämäkin

hyttysten riivaama hetki

jolloin kissa makaa nurmella kuin sfinksi

ja luen Mannin Tohtori Faustusta

muistoissani televisiosarja jossa Mann

kirjoitti Tohtori Faustusta, ja

kauempana - kun vaarini yhä eli

omine muistoineen, muistoineen

lapsuudesta ja nuoruudesta jolloin

lylyläiset olivat seipäiden kanssa tulleet

työväentalolle riehumaan - muutama

muistikuva Buddenbrookien lukemisesta,

Kuninkaallisesta korkeudesta (sainko

sitä koskaan loppuun?) kun

olin pelkkä kirjatoukkakakara, kaikki

tämä tuomittu pimeyteen varmemmin

kuin ihmisen veri hyttyseen

hämäläisessä kesäillassa. Kirjoita

muistiin, ja kun olet lähes valmis,

on kirjoittamisesta tulossa

tapahtuman sijaan muisto, osa

menneisyyttä, ja sinä, kirjoittaja,

sammalaisesta penkistä sähkövalossa

kirjoittava (sillä liian hämärä

on tämä huone, joka on kesäillassa

jo kauan ollut varjossa) olet

lähempänä taas sitä viimeistä,

loputonta ja ainoaa pimeyttä

jota elämän hämärät hetket

niin taipumatta kutovat kohtalostamme.

15.06.2019