ELLEI TÄMÄ AAMU OLISI KOITTANUT MEILLE

Herätessä levottomat ajatukset ja huoli täyttävät mielen,

ja silti, aamun hämärässä jossa puut ilmaantuvat mustina

varjoista, se mieleen muodostuva tuttu ajatus,

ettei olisi herännyt tähän päivään, että unen pimeys

olisi syventynyt kuolemaksi, ja tietoisuus

olisi hälvennyt olemattomuuteen kuten yön pimeys

hälventyy nyt aamunkoiton harmaudeksi,

kauhistuttaa. Siteet maailmaan olisivat

katkenneet ja kylmä ruumis olisi suljetuin silmin

maannut sängyllä kirjojen keskellä,

päälle jääneessä sähkövalossa, tietokoneen

soittaessa loputtomasti ihmisääniä

jotka vain kissojen korvat tavoittaisivat,

välinpitämättömät kuten ruumis, tietoisuudesta

riisuttu, revitty. Ajatus maailman olemassaolosta

ilman omaa tietoisuutta kauhistuttaa,

tämä väistämätön tila jota emme

väitteistämme huolimatta pysty käsittämään,

koska oma ja maailmamme olemassaolo ovat

meille yhtä, ja me näemme itsemme

maailmankaikkeuden siamilaisena kaksosena,

jonka erottaminen siitä on meille mahdotonta,

vaikka tuo leikkaus tehdään yhdelle,

tuhannelle meistä, jokainen hetki

tietoisuuden pudotessa olemattomuuteen

tästä loputtomalta tuntuvasta tilasta

jota me kutsumme elämäksi,

ja joka on hauras, niin hauras,

ja surullisille mielille kahle, ja meille

kuin kristallia, jonka kömpelöinä pelkäämme

pudottavamme pudotettuamme

jo toisten kantamat heidän käsistään

heihin törmättyämme.

21.09.2019