Valju, harmaankolea päivä, sadetta

ja silti yhä syyskuun lopulla

lehtipuiden oksilla runsaina

vihreät lehdet

tuhoa ennustaen,

ja oma lisääntyvä huimaukseni

- onko se nopeamman,

henkilökohtaisen maailmanlopun enne,

matkalippu pois maailmasta

josta olen jo erilläni?

Ehkä kuolema vihreydessään

viekoittelee kuvittelemaan,

näkemään ihmisen sairastuttaman

luonnon kohtalon omana,

ihmisen naurettavaa suuruudenhulluutta

suuren katastrofin keskelläkin...

21.09.2019